Arjen robotiikka

Tietotekniikkaa käyttäen toteutettu työn tuottavuuden parantuminen elinkeinoelämässä etenee eksponentiaalisesti, lähestyen hitaasti mutta varmasti sitä, että lopulta ihminen ei enään ole kilpailukykyinen tuotannontekijä. Mutta ihmisten lopulliseen syrjäytymiseen työelämästä kulunee vielä 20-40 vuotta.

Arkielämässä heikkona signaalina, viittenä tulevasta, on kotirobottien ensimmäisen aallon vakaa rantautuminen suomalaisiin koteihin parin viime vuoden kuluessa. Ymmärtääkseni itsekin paremmin kuluttajarobotiikan kehityksen tasoa hankin iRobot-firman Roomba 560 -pölyimurirobotin. Sen hinta oli samaa luokkaa kuin laadukkaimmilla tavanomasilla pölyimureilla. Muutaman viikon kokeilun jälkeen voin todeta, että tällainen kuluttajan robottipölyimuri ei ole lelu vaan (ehkä vielä hieman kiistanalaisesti) ihan hyötylaite. Ei, se ei ole jokaiselle sopiva laite. Sen hinta/laatu ominaisuudet eivät varmaankaan riitä kaikille. Mutta aivan varmasti löytyy asiakasryhmiä, jotka ovat laitteeseen pääosin tyytyväisiä. Meidän pieni kahden hengen perheemme kuulun heihin.

Laitteen toiminnallinen kuvaus ihan lyhyesti. Siivous voidaan käynnistää käsin tai ajastuksella. Siivousteho perustuu ennemminkin pyöriviin harjoihin kuin imutehoon. Ääni on hyvin kohtuullinen, ei häiritsevä. Laite seikkailee ympäri huonetta ja soveltaa algoritmejään paikallisesti, tekemättä mitään isompaa suunnitelmaa. Robotin käyttäytyminen näyttää olevan puhtaasti reaktiivista. Laite ei selvästikään opi ymmärtämään paikkaansa huoneessa ja huoneen pohjapiirrustusta. Siivousprosessi on siis stokastinen, mutta silti toimiva. Aikaa kuluu ja robotti koluaa samoja paikkoja moneen kertaan, mutta täyttää säiliönsä pölyllä ja roskilla. Robotti ei helposti jää jumiin ja pääsee melko ahtaisiinkin paikkoihin. Silti täydentävää käsi-imurointia tarvitaan ajoittain.

Robotti löytää itse latausasemaansa ja prosessia voi, sekä kannattaa ohjata sijoitettavilla infrapunamajakoilla.

Sitten insinöörin arviota teknologian tilasta. Roomba 560:n älykkyys voisi n. suunnilleen vastata muurahaisen älyä. Assosiaationi tulee vertaamalla Roomban seikkailua huoneessa mustan mauriaisen ("sokerimuurahainen") seikkailuun rantakalliolla ruokaa etsien. Roomban vahvuus on kuluttajalaitteksi hyvä mekaniikka. Se on iRobotin "viidennen sukupolven" hioutunutta teknologiaa. Roomban heikkous ovat sen anturointi ja prosessointiteho. Anturointi sisältää kosketus- ja lähietäisyysanturit sekä IR-vastanottimet, joilla robotti tunnistaa majakat ja latausasemansa. Yksinkertainen anturointi on tasapainossa kahdeksanbittisen mikrokontrollerin prossesointitehon kanssa. Olettaisin, että mikrokontrollerina an sama ATMega168 ja 16 kilotavua ohjelmamuistia kuin iRobot Create -mallissa, joka on tarkoitettu harrastelijoille ja oppilaitoksille. Tällä kapasiteetilla ei esim. videokameran tuloja analysoitaisi. Roomban elektroniikka on n. 15v takaista tasoa. Robotti olisi voinut tulla markkinoille jo vaikkapa 1995, mutta ehkä silloin aika ei ollut vielä kypsä. Nyt on.

Vaikka laitteen tehdashinta, valmistuskustannukset, olisivat esim 120€:n tasoa, silti siinä voisi käyttää nykyaikaista 32-bittistä mikrokontrolleria (esim ARM, joita puhelimissa käytetään) ja esim. 1 megatavua ohjelmamuistia. Olisi kohtuullista, että älypuhelimen hintaisen robotin käytössä olisi laskentateho, joka olisi edes n. 10% siitä mitä älypuhelimet käyttävät. Tällöin olisi jo mahdollista käyttää halpaa videokameraa (esim mustavalko-VGA) tai ultraäänitutkaa, joiden avulla robotti kartoittaisi huoneen ja laatisi toimintasuunnitelman, jolloin siivousaika voisi olla esim 30% nykyisestä. Silloin voitaisiin tinkiä myös kalliin akun koosta, jonka varaus nykyisellään riittää n. tunnin toimintaan.

Roomba siivousrobotin markkinointiarvoa lisäisi, jos siihen olisi ohjelmoitu mukaan hieman viihdearvoa. Robotti esim. osaisi esittää musiikin tahdissa pieniä koreografioita. Nyt se on hyvin proosallinen duunari, piika.

Mutta kotirobottien seuraava aalto on tulossa ja jo kehitteillä: todella paljon androidirobotteja, ja muita. Imurointi on ollut vain helpohko aloitus. Kymmenen vuoden kuluttua tilanne on jo aivan toinen, näin oletan.

Vaalirahoituksen lausumaton ydin

On hieman turhauttanut kuukausia jatkuneen vaalirahoituskeskustelun epäanalyyttisyys. On esitetty, että ammattiliittojen ja yritysten harrastama ehdokkaiden rahoittaminen on täysin asiallista, koska muuten, jos vaalityö olisi rahoitettava omasta pussista, vain varakkailla olisi mahdollista menestyä vaaleissa.

Olisi todella surkeaa jos näin olisi asia. Mutta yhtä surkea on ratkaisumallikin: vaalimenestys on ulkoisella rahalla ostettavissa, sopivan ehdokkaan läpimeno on rahalla ostettavissa! Voidaanko tätä pitää demokraattiseen järjestelmään kuuluvana asiantilana?

En ole juuri kuullut kenenkään esittävän minulle suunnilleen ainoa ratkaisumallia, joka estää rahan, sekä ehdokkaan tai tukijoiden, vaikutuksen vaalitulokseen. Ratkaisu on yksinkertainen: kielletään vaaleissa hylkäämisen uhalla vapaamuotoinen ja vapaarahoitteinen vaalimainostaminen. Mitä tällä tarkoitan? Sitä, että rajoitetaan sallittu vaalimainostus vain tarkasti määriteltyihin muotoihin. Näitä olisivat:

1. Yleisradion ja TV:n vaalikeskustelut ja haastattelut.
2. Luvanvaraiset kaikille ehdokkaille avoimet netin vaalikoneet.
3. Kuntien ja valtion rahoittama nykyisenmuotoinen katumainonta.
4. Kuntien ja valtion rahoittamat ja tukemat ehdokkaiden webisivut ja blogit.
5. Kuntien ja valtion rahoittama jokaiseen kotiin toimitettava ehdokaskatalogi, jossa jokaisesta ehdokkaasta on kuva, henkilötiedot ja 360 merkkiä tilaa "vaaliohjelmalle".

Kaikki muu vaalimainonta, ehkä toreilla kiertelyä (ei esim. kahvitarjoilua: ei kustannuksia) lukuunottamatta olisi kiellettyä. Esim. kirjan julkaisu "karanteeniaikana" johtaisi hylkäykseen. Mitä muuta todella tarvittaisiin? Äänestäjille näiden tiedonlähteiden pitäisi riittää. Ainakin minulle riittää. Ehdokkaiden varallisuus ja ulkoinen rahallinen tuki menettäisivät merkityksensä, niinkuin asiantilan pitää ollakin.

Mitä eroa on insinöörillä ja poliitikolla?

Insinööri tekee mahdottoman mahdolliseksi, poliitikko tekee mahdollisen mahdottomaksi.

Yhteisöllinen äly

Pysyn tässä kirjoituksessani vielä tekoälyn maailmassa, mutta koetan rajoittaa tämän aihepiirin käsittelyä jatkossa. Saatan kuitenkin pohdiskella esim. ihmismielen ongelmia ja tietoisuuden olemusta. Mutta nyt kirjoitan parhaillaan lukemani kirjan alkuosan inspiroimista jatuksista.

Amazon on tehokas kirjakauppa. Sen asiakasanalyysia harrastavat järjestelmät ovat oppineet tuntemaan minut ja kiinnostukseni jo pelottavan hyvin. Lisäksi maailmassa tuntuu olevan paljon erinomaisia kirjoja. Viimeisin opus, jonka nettikauppa onnistui minulle myymään on J.S.Hallin ”Beyond AI”. Hall on nanotekniikan tutkija, jolla on laaja, syvällinen ymmärrys älykkäistä järjestelmistä. Hän on selvästi Alan Turingin ajattelun ja kirjoitusten asiantuntija ja ”Beyond AI” myötäilee paljon Turingin ajatusmaailmaa, josta kirjaa lukiessani olen oppinut ennen tuntemattomiani ulottuvuuksia. Turing kuulunee 1900-luvun neroikkaimpiin tutkijoihin.

Nimensä mukaisesti kirja tutkiskelee, pohdiskelee tekoälyn olemusta ja sen kehittelyä. Teoksen alkupuolen avainkäsite on von Neumannin esittelemä ”complexity barrier”, raja joka erottaa ”yksinkertaiset järjestelmät” monimutkaisista. Von Neumann asettaa rajan niin korkealle, että Hall pohdiskelee pitkään, onko ”monimutkaisia järjestelmiä” edes olemassa, tai ovatko ne edes mahdollisia! ”Yksinkertainen järjestelmä” on sellainen, joka kykenee luomaan vain itseään yksinkertaisempia järjestelmiä. Hypoteettisen rajan toisen puolen järjestelmät ovat siis kykeneviä synnyttämään itseään monimutkaisempia järjestelmiä. Voidaan tosiaan aivan asiallisesti kysyä, onko tällaista järjestelmää olemassa, ja voiko ollakaan.

On täysin selvää, että ihminen ei ole pystynyt luomaan ensimmäistäkään von Neumannin ”monimutkaista järjestelmää”. Ja lähes yhtä perustellusti voidaan pohdiskella, onko edes ihminen itse ”monimutkainen järjestelmä”. Vasta empirinen näyttö ihmisaivoja kyvykkäämmän koneen kehittämisestä olisi varma todiste.

Von Neumann, Turing ja McCarthy, tietokoneen alkuaikojen pioneerit, kukin jo silloin yli 50v sitten tutkivat itseään kehittelevän, parantelevan koneen mahdollisuuksia ja olemusta. Tällaiseen tekoälyyn liittyisi olellisena käsite ”universaalisuus”, jonka vastakohtana voitaisiin pitää erikoistuneisuutta, rajoittuneisuutta. Erikoistunut tekoäly voi olla oppiva, omalla rajoittuneella alueellaan, mutta ei kykene laajentamaan osaamistaan alueensa ulkopuolelle. Esimerkiksi shakkiohjelmisto ei opi ohjaamaan lentoliikennettä tai analysoimaan pörssikurssien vaihteluita. Toistaiseksi ihmiset eivät ole kyenneet luomaan muuta kuin erikoistuneita tekoälyjä. Muutamia universaalisuutta tavoittelevia projekteja on ollut ja on edelleen, mutta nekin ovat vielä osoittautuneet kykenemättömiksi käsittelemään muita kuin ”leikkiongelmia”.

Erikoistuneella tekoälyllä on sisäänrakennettuja oletuksia maailmasta. Jos näistä oletuksista on apua oppimisessa, niistä käytetään nimitystä ”induktiivinen bias”. Tällaisia periytyviä keskushermoston ominaisuuksia on kaikilla eläimillä, myös ihmisellä. Ihmisellä tällainen taipumus on esim. oppia kävelemisen taito ja myös, kiistanalaisesti, kielen oppimisen kyky. Biakset ovat hyödyllisiä, mutta rajoittavia. Ne nopeuttavat poikasen kehitystä selviämään ilman vanhempien apua. Samoin, jos populaation elinolosuhteet muuttuvat radikaalisti, kapea-alaisuus voi vaarantaa populaation selviämistä.

On ilmeistä, ihmisen kyky mallintaa ympäristöään ja ratkaista siihen liittyviä ongelmia on vuosimiljoonien kuluessa optimoitunut kotiplaneettamme luonnonolosuhteiden mukaan ja jo teollistunut tietoyhteiskunta on tuonut näkyviin ihmisyksilön mukautuvuuden rajoja esim syrjäytyvyyden ja mielenterveysongelmien muodossa.

Tässä vaiheessa Hall esittelee analogiaksi eliöiden solurakenteen evoluution ratkaisuna monimutkaisuuden ja mukautuvuuden tarpeisiin. Yksisoluinen eliörakenteella ei ole mahdollisuuksia kehittyä lähellekään esim. nisäkkäiden monimutkaista toiminnallisuutta. Analogia jatkuu esittelemällä miten tiedeyhteisö ja sen toimintatavat ratkaisevat monia yksittäisen ihmisen rajoittuneisuuksista johtuvia universaalisuuden esteitä. Jos yksittäinen ihminen ei ehkä olekaan aidosti von Neumannin universaali ”monimutkainen järjestelmä” niin erittäin todennäköisesti tiedeyhteisö on sellainen. Miljoonista tutkijoista muodostuvan tiedeyhteisö ja tieteellinen metodi pystyvät ehkä voittamaan yksittäisen ihmisen rajoittuneisuuden. Muurahais- tai mehiläisyhteisö tai edes paviaanilauma ei pysty muodostamaan järjestelmää, jolla on universaalista älyä. Yhteisöllisyys sinänsä ei ole riittävä edellytys Turingin ”monimutkaiseksi järjestelmäksi”, myös yhteisön yksilöiltä vaaditaan paljon. Ehkä yksittäisen, lahjakkaan ihmisen äly tiedeyhteisön osana riittää mahdollistamaan rekursiivisesti itseään kehittävän järjestelmän, joka kykenee luomaan itseään kehittyneempää älyllisyyttä, ilman näkyvissä olevaa raja-aitaa. Oleellisena osana tätä kehitystä ja myös yhteisöön yhä tiiviimmin integroituvana komponentteina ovat tietokonejärjestelmät, joita tiedeyhteisö käyttää.

Lienee ilmeistä, että myös tekoälyn arkkitehtuurina ”yhteisöllinen modulaarisuus” on realistisempi lähestymistapa kuin mikään ”monoliittinen” arkkitehtuuri. Tunnetusti myös nisäkkäiden, eteenkin ihmisen, aivojen kuorikerroksen rakenne ja toiminta noudattaa modulaarisuuden ideaa. Nykyisen ymmärryksen mukaan ”cortical column” -yksiköt, joita on verrattu ”aivojen mikroprosessoreiksi”, toimivat yhdessä yhteisöllisesti organisoituneena. Tältä pohjalta minä arvelisin, että myös tekoälyn yhteisöllisyys voisi myös noudattaa ainakin kahden organisaation hierarkisuutta. Alin taso muodostuisi ”monoliittisten moduleiden” yhteisöstä. Nämä modulit pystyisivät itsenäiseen toimintaan ”cortical column” -tyyppisellä tasolla: poimimaan säännöllisyyksiä tietovirrasta, laatimaan tietovirralle ennusteita, havaitsemaan poikkeuksia, erikoistumaan tiettyihin sekvensseihin ja muodostamaan niistä käsitteitä ja käsiteverkkoja. Tällaisten moduleiden yhteisö organisoituisi sisäisesti pääasiassa hierarkisesti, yläosiltaan myös heterarkisesti, pystyen hahmottamaan todellisuuden monimutkaisempia rakenteita ja niiden toiminnallisuutta. Tämä organisaatio voisi myös sisältää oman alueensa arvohierarkian, tavoitehierarkian, tavoitteen saavuttamisen synnyttämän mielihyvän tunteen ja motivaatiomekanismin.

Yllä kuvatut organisaatiot muodostaisivat yksiköitä, joita toteutettaisiin satoja tai tuhansia ja edelleen organisoitaisiin tiedeyhteisöä muistuttaen kevyttä hierarkiaa ja vapaata, joustavaa assosiaatiota noudattaen. Tämän korkeamman organisaation jokainen osayksikkö sisältäisi siis edellä kuvatulla tavalla jopa alkeellisen itsetietoisuuden, mutta todellinen tietoisuus ja huolellisesti toteutettu arvo- ja tavoitehierarkia toteutettaisiin erityisesti tälle tekoälyn ylemmälle organisaatiotasolle (vaikka tiedeyhteisöllä ei tällaista itsetietoisuutta ehkä olekaan ja tieteen metodin arvojärjestelmä on todella väljä ja epämääräinen).

Yllä kuvattu Hallin ajatteluun osittain perustuva AI-kehityksen suunta mukailee intuitiivisesti biologisen ratkaisuja, joihin evolutio on päätynyt. Se on yhdistelmä joustamatonta, mutta selkeissä olosuhteissa toimintavarmaa periaatetta, jota evoluutiossa vastaa geeniperimä ja induktiivinen bias, tekoälyohjelmoinnissa kiinteät, kovakoodatut arvot, rakenteet ja biakset. Joustavuutta edustavat hajautuneet, erikoistuneet toteutukset, modulaarisuus: eliöillä solurakenne ja solujen erikoistuneisuus, tekoälyohjelmissa yhdistelmä erikoistuneita ja vapaastioppivia moduleita, molempia hyvin suuri lukumäärä. Tämä maalailu ei ole patenttiratkaisu kaikkiin tekoälyn ongelmiin, mutta minusta uskottavampi kuin monoliittiset arkkitehtuurit. Pienenä lisäseikkana suuntaukseen kannustaa tietokoneiden laitteistojen nykyinen suuntautuneisuus kohti moniytimisiin piiratkaisuihin. Viimeistään n. 15v kuluttua näemme, kuinka oikeaan intuitioni osoitti.

Tekoälyn etiikka

Kirjoitan tämän "Sirun sivujen" innoittamana. En pysty tai pyri yhtä monipuoliseen aiheen lähestymistapaan kuin Siru, Sirpa Kauppinen, mutta pidin tuostä esityksestä ja kirjoitan omani vain kommentoidakseni joitakin viitatussa kirjoituksessa käsiteltyjä näkemyksiä. Tämä minun blogikirjoitukseni on sillä rajoilla, että olisin voinut liittää sen myös toiselle blogilleni, mutta tavoitteenihan on, että koitan säilyttää sen tähänastista puhtaammin lojban-aiheisena. Poimin nyt väliotsikoita alkuperäiskirjoituksesta, kommentoin näkemyksiä ja esitän omiani.

Teema

"Avaruusseikkailu 2001 -elokuvassa HAL on päätellyt ihmisen kuoleman olevan parhaaksi tehtävälle ja näin ollen tappaa. Onko HAL syyllinen, vai ehkä koneen suunnittelija, ohjelmoija, tilaaja vai se kuka antoi koneelle vastuullisen tehtävän, jossa ihmishenget ovat riippuvaisia koneen toimista? Voiko kone olla vastuussa mistään? Kirjoituksessa käsitellään tekoälyn etiikkaa eri tieteiskirjallisuuden ja elokuvien visioiden avulla."

Kysymys vastuusta, syyllisyydestä ja vapaasta tahdosta on suosittu filosofinen keskustelunaihe. Harvoin kuitenkaan pohdiskellaan tietokoneohjelman vastuuta. Tavallisesti kohteena on mielisairaiden ihmisten, lasten tai esim sotilaiden vastuu. Mutta tilanne on ymmärrettävä, koska ihmismieleen rinnastettava tietokonejärjestelmä esiintyy toistaiseksi vain elokuvissa, kirjallisuudessa ja erikoisryhmien julkaisuissa. Ihmisen vastuu perustuu käsitykseen vapaasta tahdosta, kyvystä valita oikean ja väärän välillä "yhteisen arvojärjestelmän" pohjalta. Usein tämä pohdiskelu keskittyy vapauden deterministiseen todellisuuteen: onko ihmisen valinta koskaan vapaa syysuhteista, joihin tarkasteltu yksilö ei ole voinut vaikuttaa? Sama tarkastelu voidaan luonnollisesti ulottaa myös tietokonejärjestelmään.

Tekoäly pelastajana

"Aina uuden mullistavan tekniikan kehittyessä visionäärit luovat katseensa siihen, kuinka tämä tekniikka ratkaisee maailman perusongelmat kuten ihmisten puutteen (nälänhädät) ja ympäristöongelmat. Silti tekniikasta huolimatta tahtoa ei ole ollut kylliksi: Nälänhädät ja kuivuus yhä odottaa auttajaansa, vaikka toisella sairastetaan "hyvinvoinnista" ns. elintasosairauksien kautta. Siksi tekoälyltä on turha odottaa parannusta ihmisen itsekkyydestä johtuviin ongelmiin. Niiden ratkaisuun tuntuvat panostavan vain pienet kansalaisjärjestöt. Maailman pelastajaksi siis tekoälystä ei ole."

On varsin totta, että maailman perusongelmien ratkaisemattomuus ei useinkaan johdu tekniikan kehittymättömyydestä eikä rahan puuteesta, vaan sekä auttajien, että hädässä olevien tai heidän lähiryhmiensä (hallitukset, uskonnolliset auktoriteetit) tahdon puutteesta. Kuten on tuhansia kertoja todettu: kodittomuus, aliravitsemus, koulutuksen, ja terveyspalveluiden puute olisi helposti poistettavissa maailmasta niillä rahoilla ja voimavaroilla, mitä asevarusteluun käytetään. Mutta eikö tämän ristiriidan ratkaiseminen ole myös älyllinen haaste? Eikö maailman mielipideilmaston radikaali muuttaminen voisi olla kuviteltavissa esim. ihmistä tuhat kertaa kyvykkämmällä psykologisella älyllä? Vai onko sosiaalinen vaikuttaminen, mielipidejohtaminen jotakin, jossa ei äly auta mitään. Jos niin on asia, niin mitä on äly ja mitä on se kyvykkyys, jota kansanjohtajat ja mielipidevaikuttajat omaavat, jotakin mystistä, josta ei voi puhua?

Valintojen perusteet

"Tietokoneeseen ohjelmoidaan itse oppivuuden ja tehtävin lisäksi myös perustietoja. Voivatko nämä sisältää myös arvoja? Asioiden prioriteettijärjestys voidaan syöttää koneeseen kuin koneeseen, samoin päämäärät. Mutta voidaanko koneeseen liittää halu esimerkiksi Aristoteleen hyveisiin tai ajatus jalouden tavoittelemisen tärkeydestä pysyvästi? Ja miten esimerkiksi jaloutta tulkitaan?"

Tämän pohdiskelun asiayhteydessä käsitän tekoälyllä "HAL-luokan" ohjelmistoa, "superälyä", "yleistä tekoälyä" (AGI, Artificial General Intelligence), joka siis n. suurinpiirtein kykenee kaikessa vähintään samaan kuin ihminen, mutta hyvin monissa osa-alueissa paljon parempaan. Tällaisen laitteen päätöksenteon pohjana täytyy olla jonkinlainen "arvohierarkia". Tässä hierarkiassa perustana ovat ehdottoman kiinteät, muuttamattomat perusarvot, joista muut arvot ovat johdettu. Tämänkaltainen arvoja sisältävä tietojärjestelmä ja siihen liittyvä toiminnallisuus on rakennettava kuorikerroksittain siten, että ulkoisemmat tasot ovat aina sisemmistä riippuvia, voimatta mitenkään muuttaa sisempiä. Kaikkein sisimmät ovat 100% ohjelmoijien asettamia. Järjestelmä luo itselleen arvoihin ja tilanteeseen perustuvia tavoitteita, tavoitehierarkioita, väli- ja päätavoitteita.

Tällainen järjestelmä, turvallinen "Frendly AI" on erittäin vaikea toteuttaa. Sen totettamista tutkitaan muutamissa projekteissa, mutta aihe on kiistanalainen.

Mihin valinnat perustuvat?

"Käsityskyky oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, perustuu tunteisiin. On silti selvittämättä, ovatko tunteet edes mahdollisia koneille."

Aivan ilmeisesti superäly tarvitsee tunteita, mutta olisi turhaa ja vaarallista yrittää kopida järjestelmälle ihmisen tunnevalikoimaa. Voi olla, että perustunteiksi riittävät mielihyvä (tavoitteen saavuttamisesta) ja mielipaha (arvojen vastaisen olotilan vallitsemisesta). Näistä, ja perusarvoista voidaan johtaa motivaatio ja esim. sellainen hyödyllinen tunne kuin empatia muita sentienttejä olentoja kohtaan sekä yleisemmin elollisen luonnon kunnioitus. Voisi myös olettaa, että järjestelmä voi oppia esim taide-elämyksiin liittyviä tunteita. Mutta huom. viimeksi mainitut eivät ole määriteltävissä, vaan mahdollista myötäsyntyistä oppimista.

Ihmisellä ja muilla nisäkkäillä tunteiden perusta on evolutiivisesti vanhemmassa keskushermostossa, limbisessä järjestelmässä. Minä en näen mitään syytä, miksi tunteisiin liittyvät tilat ja tilasiirtymät eivät voisi olla laskennallisesti mallinnettavissa tietokoneelle soveltuvin tavoin. Paljon on tällä alueella vielä neurologiassa ja kognitiotieteessä tutkimista.

"Tulevaisuudessa saatetaan törmätä kysymyksiin siitä, tuleeko säätää laki tekoälyn moraalin ohjelmoimisesta. Siinä olisi se missä tapauksissa moraalia tulee ohjelmoida, ja millaista se olisi. Laki käsittelisi myös mahdollisia vastuukysymyksiä. Lainoppilliset asiantuntujat yhdessä poliitikkojen kanssa muodostaisivat moraaliset kehykset siitä mitä kone saa ja ei saa tehdä."

Minä en näe realistisena ajatusta rajoittaa lainsäädännöllä tai valvonnalla teköälyn toteutusta. Tekoälyn kehitysvaihe on vaarallinen tilanne, mutta niin se vain on. Kaikkien maailman ohjelmoijien toimien kontrollointi edellyttäisi globaalia orvellilaista poliisivaltiota, joka olisi, paitsi hyvin vaikea toteuttaa, myös äärimmäisen altis muille väärinkäytöksille. Siten voimme vain toivoa, että ensimmäinen superäly on huolella toteutettu ja oikeissa käsissä, ei esim. Kiinan hallituksen käytössä.

"Myös positiivisten tunteiden muodostumiselle pidetään tärkeänä lapsen kontaktia muihin ihmisiin, joilta saa rakkautta. Jos tekoäly toimisi samalla tavalla kuin lapsen tunteiden kehitys, tekoälystä saattaa tulla tunnevammainen, ymmärtämättömien insinöörien kiusaama mieli, joka kieroutuu pahoin rakkaudettomassa nuoruudessaan."

Ymmärrän näkökohdan, tekoäly oppii sosiaalisia taitoja, tunneälyä kasvattajiltaan, mutta insinöörinä hieman loukaannun asenteellisesta väitteestä. En oikein usko, että tekoälyä kasvattavat insinöörit suhtautuisivat kylmästi oppilaaseensa. Päinvastoin, usein insinöörejä nimenomaan syytetään epärealistisen tunteenomaisesta, nörttimäisestä suhteista "konemaailmaan". Ja kun kyseessä olisi kehittyvä superäly, uskoisin "lapsen" saavan insinööreiltä saman huomion tai paremman kuin vaikkapa oma ihmislapsi.

Vapaus ja vastuu

"Mihin älyä tarvitaan, kun älyä, vaikkakin hitaasti oppivaa, on saatavilla ylen määrin."

Voiko sata "keskiälyistä" yhdessä ratkaista ongelman, josta yksi huippuälykäs todennäköisesti juuri ja juuri selviää? Joissakin tapauksissa kyllä, jos ongelman luonne on niin tarkasti selvitetty, että sen ratkaiseminen voidaan jakaa useisiin vähemmän vaativiin osasuorituksiin. Joissakin tapauksissa "GRID-koulutettu" aivoriihitiimi osaa yhdessä ideoida hyödyntämällä jäsentensä erilaisuutta, jolloin kokonaisuus on ylittää osiensa summan! Mutta yleensä älyllisessä työskentelyssä määrällä ei voi korvata laatua, kuin vähäisessä määrin. Tämä on minun kokemukseni tuotekehitysmaailmasta. Siksi superälyä ei voi korvata ihmismassalla kuten ei yhtä ihmistutkijaa voi korvata tuhannella simpanssilla.

"Sillä tekoälyn ei tarvitse olla vapaa vaikka sillä on kyky ajatella ja arvottaa asioita. Se voi olla orja, tehdä asioita ohjelmoinnin pakottamana, aivan niin kuin ihmiset tekevät asioita pakon tai rahan motivoimana."

Minä kallistun siihen suuntaan, että ihmisen veroisen tai ihmisen suorituskyvyn ylittävällä ja itsetietoisella superälyllä on oltava "ihmisoikeudet", eikä häntä saa pitää orjana. Hän on henkilö, vaikka ei olekaan ihminen. Mutta oikeudet tuovat mukanaan myös vastuun.

Syyllisyys

"Syyllisiä HALin tapauksessa ovat mielestäni ohjelmoijat ja HALin tietoisuuden luojat, opettaja sekä HALille annetun tehtävän määrittelijä. HALin etiikka on lähtöisin ihmisiltä. Mikäli siis itseoppivalle, tietoiselle älylle on mahdollista opettaa tai koodata rajoja tai arvoja, tämä on tehtävä tietoisesti ja harkitusti. Ja näiden rajojen tulisi tähdätä tekoäly varmaksi elämän säilyttäjäksi."

Näin ilmeisesti on. "2001:n" fiktiivinen tapaus on virhe, laiminlyönti HAL:in toteutuksessa, koulutuksessa. Superälyn toteuttaminen on hyvin vaikeaa ja vielä vaikeampaa on varmistaa, että totutus on "ihmisystävällinen", sen arvot ovat ja pysyvät elämää kunnioittavina kaikesta ihmisten raadollisuudesta ja alhaisesta käyttäytymisestä huolimatta. Ongelma on vielä suurempi, jos superälyn annetaan jatkaa itsensä tuotekehitystä. En tiedä, onko ongelmaan ratkaisua...

Maanläheinen aloitus

En osaa vielä kuin aavistella, mihin tätä blogia käytän jatkossa, mutta todennäköisesti se tavalla tai toisella sisältää ajatuksia ihmisyksilöiden, yhteiskunnan, kulttuurin, teknologian.. muutoksesta, havaittavasta, kuvitellusta tai toivottavasta, jopa pelättävästä.

Aloitan ihan omasta elämänpiiristäni, Pääkaupunkiseudulta ja siellä asuvien ihmisten liikkumistarpeesta. Parin viime vuoden aikana, eteenkin nykyisen eduskunnan ja hallituksen aikana, on pysyvästi ollut tapetilla tarve vähentää liikenteen hiilidioksidipäästöjä. Vaikka PKS:lla on Suomen parhaat joukkoliikennepalvelut, silti täällä käytetään paljon yksityisautoja. Minäkin käytän. Syitä on monia. On periaatteessa kolme tapaa vähentää tätä vältettävää käytäntöä:
- käyttää joukkoliikennettä,
- käytää kevytliikennettä (pyörä, rullaluistimet, kävely..)
- liikkua vähemmän, asua lähellä palveluita ja työpaikkoja, omaksua vähän liikkuva elämäntyyli.

Neljäs on tietysti yhdistää kaikki edelliset. Tänään lehdessä kerrottiin, että osa Helsingin valtuustoryhmistä tähtää lipunhintojen puolittamiseen. Hyvä ajatus, vaikka tulee ehkä kalliksi.

Minä haluan kuitenkin nyt puhua listan keskimmäisestä eli lähinnä pyöräilyn edistämisestä. Pyöräilyä hyötyliikuntana (työmatkat, kauppamatkat, koulumatkat, matkat harrastepaikoille ym.) käyttävät jo sadat tuhannet PKS:lla ja kehyskunnissa asuvat. Se mihin haluan kiinnittä huomiota on, että eteenkin pitkät yhtenäiset, laadukkaat, nopeat kevyen liikenteen väylät ovat erittäin tehokkaassa käytössä. Sen sijaan huonosti toteutetut väylät ovat usein vajaakäytössä. Näiden huonosti toteutettujen väylien pahimpia vikoja ovat:
- Katkonaisuus: väylä ei jatku pitkään yhtenäisenä,
- Huono pinnoite.
- Mäkisyys
- Vaarallisia risteyksiä, joissa olematon näkyvyys.
- Epälooginen reitti, joka ei seuraa ihmisten liikkumistarpeita.

Yksi parhaista investoinneista, ei vain hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi, vaan myös esim kansanterveyden edistämiseksi, olisi rakentaa PKS:lle hyvin suunniteltu nopeiden, turvallisten kevyenliikenteen runkoväylien verkosto, aivan niin kuin kehätiet ja pääväylät ovat autoille. Tarkoitan suhteellisen suoria, mäkiä karttavia (siltoja, jopa tunneleita), tasoristeyksiä välttäviä (kiihdytyskaistoja ja ramppeja myös pyöräilijöille!) pitkiä, yhtäjaksoisia, riittävän leveitä (mahdollistavat turvalliset ohitukset) pyöräteitä, joilta esim. koirankusettajilta olisi pääsy kielletty.

Tällaisia väyliä käytettäisiin etelässä ympäri vuoden, vain kolmena talvikuukautena olisi hiljaisempaa. Olen varma, että investointi maksaisi itsensä sekä rahallisesti, että elämänlaatuna, myös niille, jotka eivät itse investointia käyttäisi.