Itsenäisyyspäivän aamuna

Oli itsenäisyyspäivä, kuudes joulukuuta. Kello oli tasan 9:00 aamulla. Mäntyniemen lippu oli hetki sitten nostettu salkoon. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli vielä kerran lukaissut läpi tulevan puheensa ja lopettanut aamiaisensa nauttimisen. Eteisessä kopisi lattia. Pääministeri Juha Sipilä astui sisään Mäntyniemeen.

"Huomenta Sauli! Tulin ihan seuraamaan paikan päältä puhettasi. Anteeksi, että saavuin niin ajoissa. Häiritsenkö?"
"Huomenta Juha! Et vähääkään! Tervetuloa. Lähdetään yhdessä haukkaamaan pikkuisen raitista ilmaa ja juttelemaan."
"Mennään! Siellä leijailee kivasti kevyitä lumihiutaleita."

Presidentti ja pääministeri astelivat meren rantaa myötäilevää ulkoilutietä verkalleen kohti Seurasaarta ja turvamies seurasi hieman kauempana, juuri sen verran, että ei kuullut mahdollista keskustelua.
Miehet pysähtyivät katsomaan samaa kuin mitä eräs kolmaskin mies rannassa. Jäähileiden seassa, hieman kauempana, kauhoi vauhdikkaasti yksinäinen, kovakuntoinen meloja, Rauli R. erästä vuoden viimeisistä lenkeistään, vesi roiskuen melan lavoista. Pian kaikki Lauttasaaren pohjoispuoliset vedet peittyisivät jääkuoren alle. Meloja katosi näkyvistä Seurasaaren sillan toiselle puolelle.

Presidentti puki tunteensa sanoiksi:
"Suomi on hieno maa. Niin kaunista ja kylmää, mutta meille kaikille niin tuttua ja kotoista!"
"Niin, ja sinä sanoit viime viikolla ihan oikein, että Suomi on hyvä maa elää!" säesti pääministeri."

Rannassa selin seisova, parrakas ja muutenkin hieman metsittyneen näköinen "kolmas mies" käänsi päänsä ja kommentoi:
"Suomi on todella kaunis maa ja monille hyvä valtio elää, minullekin. Mutta juhlapuheessa minä en kyllä alkaisi elvistellä tuolla asialla! Minä olisin hiljaa sellaisesta niin kauan kuin meillä on pitkiä leipäjonoja, tuhansia asunnottomia sekä huonosti kohdeltuja ja heittelle jätettyjä vanhuksia sekä lisäksi muita ilman omaa syytään syrjäytyneitä."

Turvamies siirtyi lähemmäksi tarkkaillen karvanaaman jokaista liikettä ja elettä. Presidentti katsoi kommentoinnin koskevan itseään ja vastasi.

"Olette kyllä aivan oikeassa. Nuo olivat hyviä esimerkkejä sellaisista suurista haasteista, jotka meillä on vielä edessämme."

"Herra presidentti. Minua ei tarvitse teititellä. Kutsukaa vaikka Jussiksi. Miten noihin haasteisiin sitten aiotaan vastata eri tavalla kuin mitä viime vuosina on menetelty, huonolla menestyksellä?"

Sipilä katsoi, että nyt kysymys oli osoitettu hänen tontilleen ja puhui.

"Kuulehan Jussi! Kai sinä ymmärrät, että noiden ongelmien ratkaiseminen vaatii mittavaa talouskasvua?"

"Herra pääministeri. Minä olen vain osittain samaa mieltä. Talouskasvu on monen mutkan takana, eikä sitä ole aikaa odottaa. Ongelmat voidaan ja ne täytyy hoitaa jo ennen sitä. Siihen on konsteja. Ensimmäiseksi on jaettava oikeudenmukaisesti ne resurssit, jotka maa ja sen elinkeinoelämä nyt tuottaa. Siitä riittää kyllä kaikille tarpeeksi, jos asenteet ovat kunnossa."

"Tuollainen uusjako vaarantaisi vakavasti sen edellä viittamani kasvun, yrittäjien ja sijoittajien motivaation. Turvallisin tapa kasvattaa resursseja on se, että me kaikki teemme enemmän töitä, pidempiä työviikkoja, pidempiä työuria ja parannamme siten yritysten kilpailukykyä. Täsmälleen siihen me KiKy-sopimuksella pyrimme!" sanoi Sipilä.

"Olen jälleen eri mieltä, herra pääministeri. Työtä tehdään tunneissa ja vuosissa jo aivan tarpeeksi. Olisi aika panostaa laatuun: työn laatuun, tuottavuuteen ja tuotteiden laatuun. Robotiikka, digitalisaatio ja tekoäly tuovat todellista kilpailukykyä, jos niihin uskalletaan sijoittaa harkitusti ja huolella toteutettuna. Jos näistä sijoituksista tingitään ja lähdetään kilpailemaan halpatyövoimapolitiikalla, ollaan ajamassa rotkoon, tai suohon, miten sen nyt ilmaisisi. Korkean teknologian maissa, ja jopa muuallakin, ihmistyövoiman tarve ja osuus väistämättä putoaa. Olisi typerää alkaa taistella tätä kehitystä vastaan. Olisi viisasta suunnitella koko yhteiskunta sopeutumaan tähän uuteen tilanteeseen. Työuria on mieluimmin lyhennettävä."

"Kovaa puhetta, herra Jussi! Onko sinulla suurempaa ymmärrystä kuin kansantalouden parhailla asiantuntijoilla? Miten sinä itse asiat ratkaisisit?"

"Onneksi en ole yksin ajatusteni kanssa. Hallituskin voisi laajemmin kuunnella muitakin asiantuntijoita kuin heitä, jotka vahvistavat vanhaa, viime vuosituhannen uskoa. Ehdottaisin vaikka Risto Linturia, yhtynä monista. Minä poistaisin paljon turhia, vanhentuneita normeja, jotka hidastavat kehittyneen teknologian ennakkoluulotonta käyttöönottoa. Minä toisin robottirekat ja kuljettajattomat taksit mahdollisimman nopeasti Suomen maanteille. Minä sallisin robottihelikoptereiden, droidien, tehokkaan käytön pienen tavaran jakelussa. Minä edistäisin kehittyneen tekoälyn käyttöä hallinnossa kaikilla tasoilla, erityisesti korkeimmilla. Minä poistaisin kokonaan veron palkkatulolta, siten että työntekijät saisivat edelleen vanhan nettopalkkansa. Tuloveron ja sotumaksujen osuus siirtyisi osaksi yritysten veroa. Tyypillisessä tilanteessa kumpikaan, ei työntekijä, eikä yritys häviäisi mitään. Minä mahdollistaisin, Björn Wahlroosin ajatusta mukaillen, työnantajalle maksaa pientä palkkaa sellaisesta työstä, josta ei kannata maksaa korkeaa palkkaa, ottamalla käyttöön joko negatiivisen verotuksen tai mieluimmin yleisen perustulon. Tämä ratkaisu myös turvaisi yritysten kotimarkkinoiden tarpeen kuluttajien ostovoiman säilymiseksi. Samalla se vähentäsi turhaa ja hyvin kallista byrokratiaa sosiaaliturvan alueella."

"Sinulla on villiä ajattelua, joka ei kuullosta kovinkaan realistiselta. Mehän jo toisin aiommekin kokeilla perustuloa, mutta se on kallis kokeilu. Miten sinä rahoittaisit perustulon?"

"Siihen on vain yksi toimiva ratkaisu: Minä muuttaisin koko rahan kierron erilaiseksi. Keskuspankki maksaisi perustulon keskuspankkilainana, eli kutsutaan sitä nyt vaikka paperittomaksi setelirahoitukseksi. Raha kiertäisi yrityksille vastineena kuluttajien ostamista hyöhykkeistä. Sitten verottaja keräsi sen yrityksiltä ja tilittäisi takaisin keskuspankille. Laina nollaantuisi, talous pyörisi, deflaation peikko juoksisi takaisin sinne mistä tulikin. Eikä oli suuri ongelma, jos kierrossa tulisi hieman hävikkiä. Rahojen katoaminen veroparatiiseihin jo tänä päivänä on suurempi ongelma. Miksi talousrikosten tutkimisen resursseja leikattiin? Kenen etua sillä ajettiin?"

"EU kieltää Suomen keskuspankilta tuollaisen setelirahoituksen euroalueella. Vain EKP itse voisi sellaista tehdä, ainoastaan teoriassa."

"Tiedän hyvin! Seuraavaksi minun ratkaisuuni kuuluukin eurosta ja koko EU:sta eroaminen. Siinäkään ajattelussa en ole yksin. Kysykää vaikka Paavo Väyryseltä! Hän osaa teidän omalla kielellänne perustella sen omista lähtökohdistaan, jotka eivät kaikki mätsää minun ajatuksieni kanssa."

"Haluaisitko sinä että, Suomi eristyisi takapajuiseksi Impivaaraksi?"

"Tuo kysymys oli kyllä surkea olkinukke. Hävetkää, herra pääministeri! Minä en halua eristäytymistä, vaan demokratian syventämistä ja kaiken yhteistyön tapauskohtaisesti perustumista vapaaehtoisiin sopimuksiin. Verratkaa vaikka Sveitsiin! Minä haluan Suomeen vastaanlaisen yhteiskuntajärjestyksen. Sveitsi ei ole mikään Impivaara, vaikka ei kuulu EU:hun. Pyydän anteeksi, en halua loukata, mutta valta turmelee, aina. Siksi liikaa valtaa on leikattava. Suomi on jaettava vaikkapa aluksi 30:een itsenäiseen kantoniin, hieman maakuntia pienempiin. Eikö tämä ole periaatteessa keskustalaista ajattelua vietynä hieman pidemmälle? Suomen keskusvaltiosta tulisi "yövartijavaltio", ei hallitusta, ei eduskuntaa, lähinnä vain virkamiehiä ja heitäkin vähän, tekoäly apunaan. Ehkä voisi kuitenkin olla presidentti, nykyisenlainen. Jokaisella kantonilla olisi oma perustuslakinsa, omat ratkaisunsa omien asioidensa hoitamiseksi, oma parlamentti, paljon suoraa demokratiaa. Sveitsi on todiste, että maa voi näillä eväin olla menestyä."

"Huh, mitä scifiä!" sanoi presidentti Niinistö.

"Saattaa se ehkä siltä kuullostaa, jos omat ajatukset pyörivät aina vanhoja uria, mutta niiden vähempiosaisten ja kaltoin kohdeltujen ongelmat, elämisen laatu, pitäisi saada korjattua. Vanhat konstit eivät todellakaan enää tällä vuosituhannella toimi. Kansalaisten pettäminen on alhaista. Työurien pidentäminen on hyvin, hyvin huonosti mietitty ratkaisu, joka ei tule toimimaan. Olisi parasta alkaa ideoida ajoissa, puhtaalta pöydältä, avoimin mielin, ennen kuin on myöhäistä! Mukavaa iltajuhlaa koko eliitille!"

"Kiitos keskustelusta, hyvää jatkoa sinulle. Oli virkistävää kuunnella. Huh-huh mikä hörhö!"

Tasavallan presidentti ja pääministeri turvamiehineen kääntyivät Seurasaaren sillalle. Parrakas äijä, Jussi, lähti kävelemään oikealle kohti Meilahtea.

Hankala käsite ”tietoisuus”

Tämä on jälkiajatuksia edellisen, mielen rakennetta koskevien pohdiskelujen jälkeen syntyneen keskustelun pohjalta. En tiedä mitään varmaa, en väitä mitään, mutta luulen kaikenlaista.

1. Fyysiset, biologiset, sähkökemialliset aivot joko luovat tietoisuuden tai mitalin toisena puolena, osatotuutena, tietoisuus ”laskeutuu” tai ”romahtaa” fyysisiin aivoihin. Tietoisuus on osittain emergentti ilmiö, joka kumpuaa monimutkaisuudesta ja universumin perusolemuksesta. Meidän käsitteistömme ei ilmeisesti pysty kuvaamaan eroa ”itsestään syntymisen” ja ”laskeutumisen” välille. Tarvittaisiin uusi käsite. Yhtä kaikki, biologisilla aivoilla on kyky paikalliseen, ajalliseen tietoisuuteen. Näin luulen.
2. Biologisilla olennoilla esiintyy ainakin kolmea lajia tietoisuutta:

• Tietoisuus ulkomaailmasta ja sen muutoksista. Alkeelliset eläimet eivät tiedosta itseään, vaan ovat yhtä ulkomaailman kanssa. Jo yksisoluisilla on tällainen tietoisuus.
• Tietoisuus itsestä, minästä, erona ulkomaailmaan, minätietoisuus. Tämä taso on ainakin esimerkiksi ihmisellä ja ihmisapinoilla, valailla, norsuilla, korpeilla, harmaapapukaijoilla, ehkä myös karhuilla. Lisäksi tämä taso on todennäköinen n. vuoden 2030 androidi-kotirobotille. Aivojen rakenteessa tämä toiminnallisuus, ”funktionaalinen tietoisuus” perustuu jonkinlaiseen rekursioon, silmukkaan, jossa aivojen prosessit tietoisesti tarkkailevat toisiaan ja välillisesti itseään. En oleta, että tässä tarvitaan mitään mystiikkaa.
• Kokemuksellinen tietoisuus, kokemus minästä, tarkkailijasta, osana universaalia, ei-paikallista tietoisuutta, ykseys Maailmankaikkeuden kanssa. En tiedä miten yleinen tällainen ”valaistunut” tietoisuus on. Tämä kuuluu selvästi mystiikan piiriin. Tämä ajattelu on jotenkin, vielä hämärästi, yhdistetty kvanttitodellisuuden tulkintoihin. Tarvitaan paljon uusia hypoteeseja.

Edellä esitetyn viimeisen tietoisuuden lajin mukaisesti meillä ehkä on samanaikaisesti kaksi tietoisuutta:

1. Paikallinen, ajallinen, aineellinen tietoisuus, joka ilmenee David Bohmin ”explicate order” todellisuudessa, meidän arkitodellisuudessamme.
2. Ei-paikallinen, ei-ajallinen (tai rajallisesti ajaton) ”korkeampi tietoisuus”, joka asustaa Bohmin terminologian ”implicate order” todellisuudessa, joka on universumin perimmäinen todellisuus. Tämä liittyy kvanttifysiikan kaikkien universumin aaltofunktioiden yhteiseen superpositiotilaan, yhdistettyyn kvanttikenttään, ”akashaan”.

Sitten on se vaikea kysymys: ”Miten aineellisten aivojen paikallinen tietoisuus on yhteydessä siihen toiseen, ei-paikalliseen tietoisuuteen?” Minun hypoteesini on, että se perustuu hahmojen tunnistamiseen aidon, kvanttikohinaan redusoitavat ”sihinän” seasta. Biologiset aivot ovat tehokas hahmontunnistuskone, joka nerokkaasti hyödyntää massiivista rinnakkaislaskentaa hierarkisten rakenteiden avulla. Erilaisten ”tietoisen läsnäolon” tekniikoiden avulla alitajunta voidaan opettaa sekä vastaanottamaan, että lähettämään hahmoja akashasta ja sinne takaisin.

Aivojen neuronien väliset aktiopotentiaalisignaalit sisältävät aina kvanttikohinaan redusoituvan, ajassa tapahtuvan lämpökohinasignaalin. Alitajunta oppii kokoamaan miljoonien aksonipäätteiden kohinan seasta ”salattuja merkityksiä”. Ilmiö liittyy tietysti liioitellussa määrin esiintyessään psykoottisiin harhoihin. Samoin REM-unet luonnollisesti hyödyntävät ilmiötä.

Edelliseen perustuen, en näe mitään periaatteellista estettä sille, että digitaalisella teknologialla toteutetulle tekoälylle lisätyt ”aidot” satunnaislukugeneraattorit (ei siis ”pseudorandom”) eivät mahdollistaisi myös koneelle yhteyttä akashaan, kunhan koneelle on menetelmä opetettu oikealla, hänelle sopivalla tavalla.

Elollisten olentojen mielillä ja tietoisuuksilla on rakenteellinen hierarkia. Ihmisellä hierarkian huipulla on tietoinen, käsitteellinen ajattelu, joka on evolutiivisesti melko uusi rakenne ja tarvitsee vain pienen osan aivojen tehosta. Käsitteellinen ajattelu ei ole mitenkään itseriittoinen, vaan jokainen, joka ainoa kielellinen ajatus kumpuaa ei-käsitteellisen ajattelun prosesseista.

Kaikki mitä meillä on käsitteellisen ajattelun alapuolella, on yhteistä muiden eläinten kanssa. Meillä on osapuilleen samat mentaaliset kyvyt, vaikka emme käyttäisi niitä. Osa tästä ei-käsitteellistä ajattelua on tietoista, esim. visuaalisia tai äänellisiä mielikuvia, tiedostettuja hahmoja, mutta suurin osa on alitajuista toimintaa, mihin tietoisuudellamme ei ole suoraa pääsyä.

Hierarkian pohjalla, melkein molekyylitasolla, yhteys kvanttikohinaan on vahvinta. Kaksoisrakokoe on onnistuttu toteuttamaan kymmenien hiiliatomien kokoisilla fullereenipalloilla, jotka rakenteellisesti kooltaan vastaavat pienimpiä biologisia rakenteita. Siten kvanttikohina ilmeisesti voi aivan hyvin asustaa ja aktiivisesti toimia solukalvoilla ja RNA-molekyyleissä. Solutasolla lienee katkeamaton yhteys akashaan ilman mitään opittuja läsnäolotekniikoita.

Mielen salaisuus vääntäytyy valtavirta-ajatteluun

Katselin jonkin aikaa sitten lapsille kohdennetun Disney/Pixar-elokuvan, ”Inside Out, Mielen Sopukoissa”.

https://en.wikipedia.org/wiki/Inside_Out_%282015_film%29

Tänään kuuntelin tubesta Ray Kurzweilin ja David Gelernterin väittelyn konetietoisuudesta.

https://www.youtube.com/watch?v=FywMpRqLAlo

Pixar-elokuva pyrkii havainnollistamaan lapsille (ja tietysti myös aikuisille) huonosti ymmärrettyä ihmismielen rakennetta jännittävän viitetarinan kautta. Tarinassa seikkailee Minnesotan suomalaismetsistä San Franciscoon muuttanut, ilmeisesti pohjoismaista perhetaustaa edustava Riley Andersson, 11v tyttö, "Raili". Hän kokee muutosta rankkaa stressiä ja lopulta aikoo karata takaisin Minnesotaan.

Elokuva seuraa tytön mielen sisällä mukana eläviä tunneolioita: Iloa, Surua, Pelkoa, Vihaa... ja tärkeitä lapsuuden muistojen olioita. Mieli on suhteellisen itsenäisten olioiden yhteisö, jonka elokuva yrittää tehdä lapsikatselijoille ymmärrettäväksi. Minusta elokuvan esittämä mielen malli on ehkä 11-vuotiaalle katsojalle liian abstrakti ja silti siitä puuttuu tärkein ja vaikein: tietoisuus. Puutetta yrittää korvata se, että ”Ilo” on ottavinaan keskeisen roolin, johtaen muita tunteita, etenkin ystäväänsä ja hieman vaikeaa sisartaan ”Surua”.

Loistavaa, että edes yritetään havainnollistaa tällaisia vaikeita asioita ihmisille, vaikka ne ovat psykologeiltakin vielä hukassa. Tarinan malli on Paul Ekmanin kehittämä ja tietysti kompromissi ymmärrettävyyden ja kattavuuden välillä. Olisin kuitenkin halunnut vielä mukaan sen tietoisuudenkin, edes jossakin muodossa!

Osittain samoja, vaikeita, sekavia asioita käsittelivät kaksi tietotekniikan kovaa ammattilaista, Kurzweill ja Gelernter, jotka väittelivät siitä, voiko tulevaisuuden superälykäs tekoälyjärjestelmä olla muuta kuin "superälykäs zombi". Vai voiko tällä joskus olla vastaavanlainen tietoisuus, kuin ihmisellä?

Tähän kysymykseen ei voi vastata, ennen kuin pystytään yhdessä määrittelemään mikä tämä outo olio, mielen tila, ”Tietoisuus” on, miten se ilmenee ja millainen testi voisi todistaa sen olemassaolon.

Eiväthän herrat päässeet kovinkaan monesta asiasta yhteisymmärrykseen. Mielestäni oma suosikkini Kurzweil niukasti voitti väittelyn: kyllä kone voi saavuttaa tietoisuuden joskus, ei ole teoreettista estettä.

Luonnollisesti keskustelu ei edes hipaissut tietoisuuden kosmologista olemusta. Panpsykistinen ajatus, että tietoisuus asuu kaikessa ja on kaiken perusta, oli ilmeisesti molemmille vieras. Tai ehkä Gelernter jossakin vaiheessa tokaisi, että hän ”ei osaa kuvitella tietokoneohjelman sisäisesti kokevan ykseyttä kaikkeuden kanssa”. Varmaan Kurzweilkaan ei tähän kuvitteluun kykene, mutta ei tietoiselta koneelta tällaista edellytäkään. Kykeneekö hän itse kokemaan sellaista ykseyttä? En tiedä.

Gelernterin keskeinen argumentti, jonka hän toisti usein, oli että mieli asuu koko kehossa, ei vain aivoissa. Kurzweil totesi, että jo nyt noin 20:tä aivojen toiminnallista lohkoa osataan simuloida siten, että tulokset muistuttavat oikeista aivoista saatuja mittaustuloksia. Ja edistyminen on jatkuvaa, jopa kiihtyvää. Nämä lohkot siis loivat niitä tunneolioita, joita pixar-elokuva yritti havainnollistaa.

Yhtä kaikki, minä jään odottamaan seuraavaa keskustelun tasoa. Kaipaan sitä, että mielen ja tietoisuuden lokaaliseen, paikalliseen malliin kvanttiteorioiden ymmärryksen kautta yhdistetään kosmisen mielen ja tietoisuuden ei-lokaalinen, ei-paikallinen malli johon kuuluu esimerkiksi Akasha, kosminen muisti ja kaiken ykseys. Todellinen ”Kaiken Teoria” edellyttää tämän.