Mielen salaisuus vääntäytyy valtavirta-ajatteluun

Katselin jonkin aikaa sitten lapsille kohdennetun Disney/Pixar-elokuvan, ”Inside Out, Mielen Sopukoissa”.

https://en.wikipedia.org/wiki/Inside_Out_%282015_film%29

Tänään kuuntelin tubesta Ray Kurzweilin ja David Gelernterin väittelyn konetietoisuudesta.

https://www.youtube.com/watch?v=FywMpRqLAlo

Pixar-elokuva pyrkii havainnollistamaan lapsille (ja tietysti myös aikuisille) huonosti ymmärrettyä ihmismielen rakennetta jännittävän viitetarinan kautta. Tarinassa seikkailee Minnesotan suomalaismetsistä San Franciscoon muuttanut, ilmeisesti pohjoismaista perhetaustaa edustava Riley Andersson, 11v tyttö, "Raili". Hän kokee muutosta rankkaa stressiä ja lopulta aikoo karata takaisin Minnesotaan.

Elokuva seuraa tytön mielen sisällä mukana eläviä tunneolioita: Iloa, Surua, Pelkoa, Vihaa... ja tärkeitä lapsuuden muistojen olioita. Mieli on suhteellisen itsenäisten olioiden yhteisö, jonka elokuva yrittää tehdä lapsikatselijoille ymmärrettäväksi. Minusta elokuvan esittämä mielen malli on ehkä 11-vuotiaalle katsojalle liian abstrakti ja silti siitä puuttuu tärkein ja vaikein: tietoisuus. Puutetta yrittää korvata se, että ”Ilo” on ottavinaan keskeisen roolin, johtaen muita tunteita, etenkin ystäväänsä ja hieman vaikeaa sisartaan ”Surua”.

Loistavaa, että edes yritetään havainnollistaa tällaisia vaikeita asioita ihmisille, vaikka ne ovat psykologeiltakin vielä hukassa. Tarinan malli on Paul Ekmanin kehittämä ja tietysti kompromissi ymmärrettävyyden ja kattavuuden välillä. Olisin kuitenkin halunnut vielä mukaan sen tietoisuudenkin, edes jossakin muodossa!

Osittain samoja, vaikeita, sekavia asioita käsittelivät kaksi tietotekniikan kovaa ammattilaista, Kurzweill ja Gelernter, jotka väittelivät siitä, voiko tulevaisuuden superälykäs tekoälyjärjestelmä olla muuta kuin "superälykäs zombi". Vai voiko tällä joskus olla vastaavanlainen tietoisuus, kuin ihmisellä?

Tähän kysymykseen ei voi vastata, ennen kuin pystytään yhdessä määrittelemään mikä tämä outo olio, mielen tila, ”Tietoisuus” on, miten se ilmenee ja millainen testi voisi todistaa sen olemassaolon.

Eiväthän herrat päässeet kovinkaan monesta asiasta yhteisymmärrykseen. Mielestäni oma suosikkini Kurzweil niukasti voitti väittelyn: kyllä kone voi saavuttaa tietoisuuden joskus, ei ole teoreettista estettä.

Luonnollisesti keskustelu ei edes hipaissut tietoisuuden kosmologista olemusta. Panpsykistinen ajatus, että tietoisuus asuu kaikessa ja on kaiken perusta, oli ilmeisesti molemmille vieras. Tai ehkä Gelernter jossakin vaiheessa tokaisi, että hän ”ei osaa kuvitella tietokoneohjelman sisäisesti kokevan ykseyttä kaikkeuden kanssa”. Varmaan Kurzweilkaan ei tähän kuvitteluun kykene, mutta ei tietoiselta koneelta tällaista edellytäkään. Kykeneekö hän itse kokemaan sellaista ykseyttä? En tiedä.

Gelernterin keskeinen argumentti, jonka hän toisti usein, oli että mieli asuu koko kehossa, ei vain aivoissa. Kurzweil totesi, että jo nyt noin 20:tä aivojen toiminnallista lohkoa osataan simuloida siten, että tulokset muistuttavat oikeista aivoista saatuja mittaustuloksia. Ja edistyminen on jatkuvaa, jopa kiihtyvää. Nämä lohkot siis loivat niitä tunneolioita, joita pixar-elokuva yritti havainnollistaa.

Yhtä kaikki, minä jään odottamaan seuraavaa keskustelun tasoa. Kaipaan sitä, että mielen ja tietoisuuden lokaaliseen, paikalliseen malliin kvanttiteorioiden ymmärryksen kautta yhdistetään kosmisen mielen ja tietoisuuden ei-lokaalinen, ei-paikallinen malli johon kuuluu esimerkiksi Akasha, kosminen muisti ja kaiken ykseys. Todellinen ”Kaiken Teoria” edellyttää tämän.