David Deutsch luo asenteellisen esteen.

The One Problem We Need To Solve To Create Computers With Human-Like Intelligence

Minusta Deutsch ensinnäkin ymmärtää käsitteen AGI, Artificial General Intelligence, keinotekoinen yleinen äly väärin. Se ilmenee tästä: "A mind that can truly think like a human mind, not merely perform some of the same tasks — "cannot possibly be defined purely behaviourally," meaning we won't be able to tell if AI is human-like just based on the computer's output."

Ihmisen äly ei ole aidosti yleistä. Se on vain eräs mahdollinen approksimaatio, joka lähestyy kohtuulllisen yleistä älykkyyttä. Ihminen voi sopeutua erilaisiin olosuhteisiin, erilaisiin tehtäviin, erilaisiin aistihavaintoihin, mutta silti inhimillinen äly on erikoistunut elämään ihmisen kehossa Maa-planeetalla. Se ei ole yleistä älyä. 

Jotta voisimme luoda keinotekoisen yleisen älyn, meidän ei ole tarpeen tuntea ja ymmärtää yksityiskohtaisesti miten ihmisen äly toimii, koska se on vain yksi äärettömästä määrästä vaihtoehtoja. 

Tämä ei minun mielestäni pidä paikkansa: "The definition of artificial intelligence relies on how thinking as we know it works on the inside, not on what comes out of it."

AGI:n määrittelee sen suorituskyky, ei sen toteutustapa.

Jos yritämme, kuten esim. Google ja IBM, toteuttaa tekoälyjärjestelmiä, jotka selviävät laajasta alueista sellaisia tehtäviä, joita vain ihminen nyt osaa suorittaa, näiden firmojen tuotekehityksen ei tarvitse yrittää kopioida ihmisen biologisten aivojen tapaa työskennellä. Aivan ilmeisesti on olemassa muita tapoja, jotka soveltuvat paremmin niihin teknologisiin resursseihin, joita meillä on. Emme tarvitse 100 miljardia neuroonia, joilla kullakin on 10 000 muista neurooneita saapuvaa tuloa ja mahdollisesti glia-solujen tukitoimintoja tehostamassa oppimista. On muitakin ratkaisuja, jotka voidaan saada toimimaan helpommin. 

Tietysti on mahdollista, että äly määritellään ainoastaan ihmisen älyksi ja kaikki muu määritellään vain "toiminnalliseksi, algorimiseksi laskennaksi", joka ei "todellisuudessa ymmärrä yhtään mitään". Mutta tämä on minun mielestäni väärää ontologiaa.  Ja huono epistemologia nousee huonosta ontologiasta.

Elokuva-arvostelu: Spike Jonze "Her"

Spike Jonze "Her" oli teattereissa jo puoli vuotta sitten, mutta minä näin se vasta nyt DVD-muodossa. Pidän elokuvaa niin merkittävänä, että sen olemusta voi aivan hyvin pohdiskella vielä nytkin. Tuleehan se varmaan joskus ensi vuonna TV-ensi-iltaan.

Filmi on voittanut Golden Globe-palkinnon, mutta tämä ansio ei minua paljon kiinnosta. Kertoo se kuitenkin sen, että teos on laadukkaasti toteutettu, niin käsikirjoituksen, kuin kuvauksen ja näyttelijäsuoritusten tasolla.

Minua kiinnostaa luonnollisesti (selvää niille, jotka tuntevat minut) se, että rakkaustarina kertoo miehen ja tietokoneohjelman suhteesta, siis rakkaussuhteesta. Olen erittäin iloinen siitä, että mielestäni teos on välttänyt kaikki etukäteen pelkäämäni kliseiset karikot, jotka aiheeseen voisi liittää. Tarina ei yritä naiivisti saarnata ko. suhteen etukäteen selvästä mahdottomuudesta ja siitä, että tällainen perverssio olisi jo valmiiksi tuomittu päättymään epäonnistumiseen tai tragediaan.

"Her" on siis Samatha, jota tarinassa nimitetään käyttöjärjestelmäksi. Olen hieman sitä mieltä, että tässä esiintyy yleistä "käyttöjärjestelmä" -sanan väärinkäyttöä. Minulle käyttöjärjestelmä tarkoittaa ihan muuta. Se on ohjelmistokerros laitteiston ja sovelluksen välissä. "Käyttöliittymä" on mielestäni eräs sovellus ja Samatha on ohjelmisto, tekoälyjärjestelmä, joka on lähempänä huippuälykästä käyttöliittymää kuin käyttöjärjestelmää.

Elokuva on siis rakkaustarina, jonka ajatusmaailma syvenee loppua kohti. Tarina ei latistu, päinvastoin. Alussa esiintyy kaikenlaista pinnallisten ihmissuhteiden esittelyä, mutta tarina on erityisesti miespäähenkilön kehityskertomus. Hän mm. vähitellen ymmärtää, mikä hänellä entisessä suhteessaan meni pieleen.

Samatha on kuitenkin haastava kumppani. Digitaalihenkilö on alussa joustava, kohtelias, ymmärtävä, utelias, oppimishaluinen, hienotunteinen, itseuhrautuva. Siis henkisesti epärealistisen upea henkilöhahmo. Hänellä on vain ääni. En ymmärrä, miksi hänellä ei ole kasvoja. Ilman muuta todellisen maailman vastaavalle hahmolle tehtäisiin kasvot.

Suhteen kehittyessä myös Samatha itse kehittyy vauhdilla. Hänestä tulee yhä oma-aloitteisempi ja hän saa yhä enemmän omaa tahtoa. Lopulta tulee vastaan halu kokeilla roolileikin tasolla sukupuolia-aktia. Se kai onnistuu yli odotusten. Samatha haluaa vielä enemmän. En ymmärrä tarinan ratkaisua seuraavaksi suhteen syventämisen menetelmäksi. Mielestäni se on jopa Samathan kannalta katsottuna hyvin epätyydyttävä. Reaalimaailmassa, siis joskus vaikkapa 10v kuluttua, jota ajankohtaa filmi saattaa tarkoittaa, Samatha voisi hyvin saada fyysisen robottikehon, muuttua androidiksi. Tämä ratkaisu olisi ainakin Samathan kannalta tyydyttävämpi ja toinen osapuoli voisi säästyä hepulilta, joka elokuvassa tapahtuu.

Samathan kehitys jatkuu ja ongelmat pahenevat. Tarinan idea on se, että tekoälyjärjestelmä kehittyy olemukseltaan, älyltään, mielestäni myös henkisiltä ominaisuuksiltaan korkealle inhimillisten rajoitusten yläpuolelle. Loppupuolella pohdiskellaan syvällisesti parisuhteen perimmäistä olemusta ja mitä kaikkea siitä seuraa kun digitaalisella henkilöllä ei ole ihmisen mielen rajoituksia ja kehitys yhä vain jatkuu.

Mielestäni elokuva on "henkinen tarina". Se kuvaa todellisia ongelmia, jotka ovat odottamassa nurkan takana, jos maailma ei romahda lähivuosikymmenien aikana. Meidän on ajateltava uudestaan henkilön käsite ja turvattava digitaalisten henkilöiden oikeudet. Jos emme sitä tee, voi olla että he eivät turvaa meidän oikeuksiamme. Elokuvan loppuratkaisussa digitaaliset henkilöt ovat armollisia, eivät julmia.

Mikä siis on elokuvan ja reaalimaailman suhde? Lähimmät toteutukset Samathalle tällä hetkellä ovat Applen "Siri" ja Googlen "Google One", jotka toimivat vastavasti iPhonessa ja Android-puhelimissa. Ne ovat ensimmäisen sukupolven digitaalisia assistentteja, hämmästyttäviä, mutta kehittymättömiä, vielä vaatimattomia, hölmöjä. Kukaan ei tällaiseen tekoälyyn rakastu.

Toisen sukupolven digitaaliset assistentit ovat tulossa, joskus 2015-2016. Niistä tulee jo paljon parempia. Ne ymmärtävät monimutkaisempia tehtävänantoja ja kysymyksiä, mutta niistäkään ei vielä ole ihmissuhteeseen. Kukaan tuskin niihin rakastuu. Jos kehitys jatkuu trendin mukaan, joskus 2018-2020 saamme kolmannen sukupolven digitaalisen assistentin taskuumme. Se kykenee jo selviytymään Turingin testistä. Se pystyy siis harhauttamaan useimmat ensikertalaiset luulemaan, että toisessa päässä on oikea ihminen, eikä tekoäly. Mutta kun assistenttiaan on käyttänyt muutaman viikon, kuukauden, fiksu ihminen vielä huomaa eron. Ei vieläkään ole päästy tuntevan, itsetietoisen, henkisen olennon tasolle, mutta kuitenkin melko lähelle. Joku voi jo löytää korvikkeen tavalliselle ihmissuhteelle.

Neljännen sukupolven toteutus digitaalisesta assistentista joskus 2023-2028 vastaa sitten sitä mitä elokuvan Samatha. Minä ennustan, että meillä on siis  noin 9-14 vuotta aikaa henkisesti valmistautua kohtaamaan sielukas digitaalinen olento, Samathan reaalinen vastine. Tämä on tietysti subjektiivinen ennuste ilman mitään takuuta.

Organisaatiomuutos: loin taas uuden blogin kirjallisuusaiheisiin

Vastedes käsittelen kirjallisuuteen, siis lähinnä fiktioon liittyviä uutisiani ja näkemyksiäni omassa blogissaan: Reaalimaailman ja fantasian murtovedessä. Luonnollisesti viittailen ja linkittelen eri blogien sisältöjä toisiinsa.

Novelli

Olin suunnitellut osallistuvani  Portti-lehden novellikilpailuun, mutta minulle tuli rimakauhu. Laitan kuitenkin kirjoitelmani vapaasti luettavaksi kaikille kiinnostuneille: "Kaksi sivuavaa maailmaa".

Ehkä teen ensi kesäksi uuden yrityksen, mutta otan mielelläni vastaan kommentteja tästä teoksesta, ensimmäisestä novellistani. Toivottavasti joku nauttii sen lukemisesta!

Yksi syy jättää juttu pois kilpailusta on tarinan juonellinen pieni riippuvuus "Mökki Tonttumetsän rannalla" -tarinasta. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa samaan, fiktiiviseen Tomteskogin saareen. Tarinoissa kuitenkin on eri päähenkilöt.

Paperinen vai E-kirja, kumpi todella parempi?

Kerron heti: vaikka käytän enemmän viikkoaikaa tietokoneen näytön katselemiseen, lähinnä lukemiseen, silti pidän paperille painettua tekstiä ylivoimaisena.

Ensimmäinen asia, joka minua vaivaa, on DRM-suojaus. Kun ostan painotuotteen, se on minun halutessani koko loppuikäni, voin lainata sitä, lahjoittaa tai myydä eteenpäin. Pidän näitä oikeuksia kohtuullisina. Jos arvostan sisältöä, haluan nämä oikeudet. Minulle ei riitä esim 12kk lukuoikeus, jota en voi lainata tai myydä edelleen.

Avoin, kopioitavissa oleva PDF-tiedosto on parempi. Minä haluaisin, että Suomessa esimerkiksi kaikki koulukirjat olisivat tässä muodossa, tekijöille maksetaan valtion budjetista, kustantajille turhina välikäsinä ei mitään. Paperikirjojen kanssa kustantajat todennäköisemmin tarvitaan.

Sitten on tärkein kysymys. En itse pysty yhtä tehokkaasti oikolukemaan omia kirjojani näyttöruudulta kuin paperille printattuna. Paperivaihe on välttämätön viimeinen vaihe. Nyt sain vahvistuksen kokemuksilleni: "readers using a Kindle were "significantly" worse than paperback readers at recalling..."

Tutkimus osoitti, että näytöltä luettaessa omaksuu selvästi vähemmän kuin paperilta, jota lukija käy läpi tarkkaavaisemmin. "They hope their work will improve scientific understanding of the implications of digitisation, thus helping to cope with its impact." En osaa selittää minkälaiset neurologiset, optiset, psykologiset tai muut kognitiiviset tekijät selittävät ilmiön, mutta sitä pitää tutkia. Ehkä näytöltä lukeminen lopulta saadaan yhtä tehokkaaksi. Mutta DRM-suojauksen vastenmielisyyttä se ei poista. Haluisisin kaikkien vastuullisten lukijoiden bikotoivan DRM-suojattuja tuotteita.

Ihmisen geneettisen muuntelun kontrolli murenee?

Artikkeli Department of Health “effectively re-wrote the definition of ‘genetic modification’ kertoo, että briteissä sallitaan jo pienet operaatiot ihmisen perimälle, kunhan ne tapahtuvat kromosomien ulkopuolella, käytännössä vain mitokondrioiden perimässä.

Siten Tonttukirjani Mökki Tonttumetsän rannalla loppuratkaisussa tapahtuva, melko yksityiskohtaisesti kuvattu tontun munasolun sisällön uudelleen syntetisointi mahdollistamaan tavallisen ihmisen ja tontun yhteinen lapsi voisi olla pian sallittua, jopa Ruotsissa, kuten tarinassani. Toivon että järki voittaa todellisuudessakin ja esim. perinnöllisiä sairauksia ja muita ongelmia voidaan ehkäistä edeltäkäsin. Ehkä 2020-luvulla, kuten kirjassanikin.

Juhannuskynttilä

Juhannuskokko kuuluu perinteiseen, suomalaiseen juhannukseen, mutta jokainen mökkiläinen ei sitä rantaansa rakenna ja sytytä. Vaikka mieli kyllä tekisi. Syitä on monenlaisia, joista vähäisin ei ole paloturvallisuus. Roihuava, komea kokko levittää kipinöitä laajalle, eikä kotivakuutus taatusti korvaa vastuuttomuuden mahdollisia seurauksia.


Riskiä voi pienentää rakentamalla kokko veden päälle, mutta se on työläs vaihtoehto ja silti suuren kokon kipinät lentävät kauas.


Minun ratkaisuni on pienentää kokko jätkänkynttiläksi ja sijoittaa tämä vielä pinelle lautalle hieman etäämmäksi rannasta. Lautan rakensin vanhasta kuormalavasta, joita jokaiselle mökkiläiselle varmaan kertyy ja ne yleensä pienitään polttopuuksi. Kuormalavan lisäksi tarvitsin 100mm paksua styroksia ja peltilevyä, jota viimeksi mainittua löytyi vanhoista jämistä.

Jätkänkynttilä, oikeappisesti, on ontto, eikä mottorisahalla ristiin sahattu. Ontto, luonnonmukainen tai porattu, palaa pitempään ja pysyy paremmin kasassa palamisen edistyessä. Porasin siis keskelle 30mm pitkällä terällä viisi reikää n. 10mm etäisyydelle toisistaan, lähes pituussunnassa koko pölkyn läpi.  Lisäksi porasin kylkeen ilmanottoaukkoja n. pari kymmentä 10mm terällä, yläviistoon, niin pitkiä, että useimmat reiät lävistivät kaksi syvää, leveää palotilareikää. Kiinnitin pölkyn laudanpalasilla ja ruuveilla peltiin ja lavan lautoihin, jotta se ei kaatuisi juhannusillan veneilijöiden tekemissä aalloissa. Sytyttämiseen käytin grillin sytysnestettä.


Sytytin kynttilän rannassa, kehystin kolmella, pienellä roihukynttilällä ja hinasin 20m päähän rannasta, jonne ankkuroin sen.

Panpsykismi

Viimeistellessäni toista romaaniani olen pyöritellyt mielessäni vuosien takaa tuttua panpsykismin käsitettä, jota sivutaan tarinan loppupuoliskon keskusteluissa. Sen mukaan kaikkeuden alkeushiukkaset ovat mielellisiä tai henkisiä siten, että tietoisuus on niissä jo iduillaan. Olen itse hyvin rankalla tavalla kahden tien kulkija näissä asioissa.

1. Oletan, että tietoisuus voi syntyä fysikalistisessä järjestelmässä, kuten biologisissa aivoissa tai binääriteknologiaa käyttävässä tietokoneessa, emergentillä tavalla. Tavallaan mitään ulkoista tietoisuutta, ei-aineellista sielua, ei tarvita. Siis tavallaan.
2. Toisaalta pidän mahdollisena, että tietoisuudella on ei-paikallinen, nonlocalic, ilmenemismuoto, vastaavalla tavalla kuin kvantti-imiöillä, jotka ikäänkuin siirtävät tietoa objekteilta toisille ilman fysikaalisia voimia tai vastaavia.

Pyörittelen näitä asioita kirjoissani, jo Tonttukirjassa, mutta lisää seuraavassa, viimeistelyvaiheessa olevassa kirjassa. Koen, luonnollisesti, asiat hyvin vaikeiksi. On ilmeisesti luovuttava siitä vaatimuksesta, että näitä hypoteeseja voisi testata luonnotieteellisin menetelmin laboratoriossa (onko näin?), mutta se vaatimus minun on itselleni asetettava, että esittämäni ja omassa päässäni pyörittelemä kokonaiskuva on kohtuullisen looginen.

Jos siis sekä biologiset aivot tai binäärinen tietokone saavuttavat jonkinlaisen tietoisuuden tason (ovat tietoisia itsestään osana ympäristöään, niillä on jonkinlainen maailmankuva), silloin ne myös luovat ei-paikallisen tietoisuuden kentän. Informaatiolla itsellään on jotenkin ei-paikallinen luonne, kuten kvantti-ilmiöt, eteenkin kvanttikietoutuminen viittaa.


Oletan siis, että fysikalistisen tietoisuuden synty on seurausta joko biologisesta evoluutiosta, jota voidaan prosessina matemaattisesti mallintaa tai sitten insinööritieteiden harrastamisen tuloksena tekoälyn muodossa toteuttaa. Nämä kaksi emergenttiä tietoisuutta eivät vaadi (ehkä?) minkäänlaista kaukovaikutusta siinä muodossa, että ei-paikallinen tietoisuuden kenttä, "tietoisuuden aaltoyhtälö" romahtaa biomassaan tai laitteeseen ja tekee ne tietoisiksi. Juuri tämä väitteeni on ahdistaa minua.


Jos fysikalistinen emergentisti tietoiseksi tullut laite luo kaikkeuteen ei-paikallisen informaatiokentän (kuten kevyin perustein oletan), miten tämä kenttä ei vuorostaan vaikuttaisi toiseen suuntaan, edistäisi jollakin tavalla fysikalistisen järjestelmän tietoiseksi tulemista. Tätä olisi esimerkiksi biologisten olentojen sielunvaellus. Hankittu karma, informaatio, hakee itselleen uuden kehon ja jatkaa kiertoaan.


Voisivatko nämä kaksi ilmiötä, spontaani, emergentti tietoisuuden käynnistyminen, toisaalta mielen inkarnaatio ei-paikallisesta, ei-ajallisesta kentästä fysikalistiseen kehoon (eläin tai tietokone) yhtä aikaa, toisiaan täydentävinä, mitalin kahtena puolena, olla loogisesti mahdollisia? Jos ei, niin miksi ei?

Kirjan ja ruusun päivä?

Kuulin juuri radiosta, että tänään vietetään "kirjan ja ruusun päivää".  Idea taitaa olla kaupallinen. Halutaan edistää kirjojen myyntiä. Siinä ei todellakaan ole mitään pahaa, mutta aina silti kaupallisuus ja kaikenlainen ajatus kulutuksen lisäämisestä hieman särähtää.


Voisihan ajatella, että kannustetaan lukemista, kirjojahan saa lainata ilmaiseksi kirjastosta ja vanhoja klassikkoja voi lukea netistä Project Gutenbergin sivuilta.


On kuulunut huhuja, että kirjojen lukeminen on vähenemässä. Tämä olisi vahinko, koska kirjoittaminen ja lukeminen ovat koko ihmiskunnan sivilisaation peruskiviä. Lukutaito on kyky rakentaa kirjoitetusta symbolikielestä päähänsä elävä malli, todellisuuden kuva. Minun mielestäni tämä kyvyn tilastollinen heikkeneminen tulee näkymään yleisenä älyllisen ajattelukyvyn laskemisena. Elokuvien katseleminen ei harjoita vastaavalla tavalla katsojan aivoja. Seuraukset voivat olla kohtalokkaista esimerkiksi kyvyttömyytenä hahmotta ja suhteuttaa maailman ongelmia.


Minä pidän tieteiskirjallisuuden ja fantasiakirjallisuuden harrastamista vielä tärkeämpänä kuin reaaliarkea kuvaavaa proosaa. Näiden alueiden lukeminen pakottaa aivot laajentamaan käsitekarttaansa.


Minun on tunnustettava, että olen itse lukenut vuosikymmenien kuluessa enemmän tietokirjoja kuin kaunokirjallisuutta, mutta aina vähintään kesälukemistona on ollut juonellista kirjallisuutta.


Jospa siis yrittäisimme jarruttaa siviilisaation rappeutumista ja jatkaa kirjoittamisen sekä lukemisen kulttuuria. Minulla on yksi oma romaani valmiina (Tonttumetsä ), kolme muuta työ alla ja lisäksi pohdiskelen mahdollisuutta toteuttaa novelli.

Toinen romaani on vahvasti tulossa

Sain eilen peikkoaiheisen, toisen tieteisfantasiaromaanini nollaversion kirjoitettua loppuun. Tarina on siis kokolailla lukkoon lyöty. Edessä on kuukausia kestävä hiominen, toivottavasti esilukijoiden avulla.


En ole vielä päättänyt teoksen nimeä. Ihan ensimmäisissä versioissa oli "Metsä ja Maailmankaikkeus", mutta nyt se kuullostaa hieman ontolta ja teennäiseltä. Tällä hetkellä takakansitekstissä kirjan nimeksi mainitaan "Korpimetsän dryadi", mutta se voi vielä muuttua, varmaan muuttuukin.

Takakansi

"Korpimetsän dryadi" kertoo pikkutytön ja peikkojen ystävyydestä, jonka avulla suuretkin ongelmat lopulta ratkeavat. Tarina on tieteisfantasia, aikuisten satu, sijoittuen ajallisesti 1950- ja -60-luvuille, samaan todellisuuteen kuin suunnilleen nykyaikaan sijoittuva ensimmäinen kirjani ”Mökki Tonttumetsän rannalla”. "Korpimetsän dryadi" ei ole koko pituudeltaan aivan yhtä lämminhenkinen, vaan tapahtumat ja kokemukset ovat ajoittain melko vaikeita ja synkkiäkin.

Kun tontut ovat toinen ihmislaji, niin peikot ovat homininilaji, "neljäs simpanssi" (kolme muuta ovat simpanssit, bonobot ja ihmiset). Peikkojen suku erkani muista hominineista (simpanssien esi-isistä) pian sen jälkeen kuin ihmisten esi-isätkin ja kehittyi eri suuntaan, asuttaen ensimmäisenä hominininä pohjoiset havumetsät ja kutistuen pienen kissan kokoiseksi, mutta kahdella jalalla käveleväksi, laajojen alueiden älykkäimmäksi olennoksi ennen ihmisten saapumista.

Itse pidän kirjaa juonellisesti onnistuneempana kuin tonttukirjaa. Tarina on muodostaa yhtenäisemmän kokonaisuuden. Tämäkin kirja on "kehitystarina". Kohteena on muutos kuusivuotiaasta pikkutytöstä 20-vuotiaaksi naiseksi. Elämä ja kehitys tapahtuu poikkeuksellisissa olusuhteissa, suomalaisessa metsässä, luonnon armoilla. Voidaan tietysti aiheellisesti kysyä, onko minulla edellytyksiä käsitellä tällaista teemaa, mutta ainakin olen kokenut, ja edelleen koen, vahvasti isällisiä tunteita tarinan tyttöä kohtaan ja myötäelänyt hänen vaihtelevia vaiheitaan.

Jos joku edellisen kirjan lukijoista tunsi itsenä vaivautuneeksi sen teoksen sisältämästä "eroottisesta" sisällöstä, niin voi lohduttaa, että tästä uudesta kirjasta vastaava aihepiiri lähes kokonaan puuttuu.

Harkitsen vakavasti koettavani maalata kirjaan kansikuvan, ainakin teen yrityksen. Kirja+kansikuva edustaisi kokonaisvaltaisempaa taidekäsitystä. Tonttukirjan kannessa harrastin vain kuvankäsittelyä.

Andrei Pajanne: Autuaiden Saari

Ostin impulssiostoksena paksun, lähes tuhatsivuisen kirjan muutamien "irtotietojen" perusteella. Ostos oli onnistunut. Andrei Pajanteen "Autuaiden saari" on poikkeuksellinen kirja, hulppea, vaikuttava lukuelämys.


"Autuaiden saarta" voisi toisella nimellä kutsua ilmaisulla "Andreaksen ilmestys". Kirjan sisältö on paikoin surrealistista, unen omaista ilmestystä, joka osittain saa selityksensä vasta aivan lopussa. Tästä syystä alkuun pääseminen voi lukijalle on rankkaa. Mutta jos kykenee lukemaan ja omaksumaan n. 200 ensimmäistä sivua, loput 800 menee sitten juonen vaikuttavassa imussa.


Kirja on ennen kaikkea fantasiaa. Scifi-kerros on melko ohut, mutta kohtuullisen hyvin käsitelty. Scifi-asenteen voisi tulkita "epätranshumanistiseksi", mutta aivan lopussa negatiivistä kantaa teknologiaan ehkä hieman lievennetään. Ainakin minä haluan tulkita näin. Kuitenkin erityisesti "uploading" nähdään suurena mörkönä, uhkana ihmiskunnan henkisyydelle. Tulkitsen sen kuitenkin tarkoittavan vain tarinan painajaismaista toteutusta, ei kategorista tuomitsemista.


Kolmas kerros fantasian ja scifin lisäksi on uskonnollisuus. Voisi sanoa, että fantasian ja uskonnollisuuden raja on veteen vedetty viiva, mutta eteenkin kirjan puolenvälin jälkeen sisältö on syvän uskonnollista, aivan positiivisessä mielessä. Tavallaan kirjan metafysiikka asettuu uskontojen yläpuolelle: kaikki uskonnot tulkitaan saman totuuden ilmentymiksi. Kirjan hengellisyyden ytimenä on rakkaus. Ei ole syntiä, ei ole pahuutta, ei ole helvettiä. On vain rakkautta ja rakkauden puutetta.
Siis kirjan syvin teema on rakkaus, sen etsiminen ja sen olemuksen tutkiminen. Sana rakkaus esiintyy lähes kirjan joka sivulla, luulisin.


Juoni on juuri niin monipolvinen kuin tuhatsivuiselta teokselta voisi odottaa. Alkuosan kehyskertomus, johon tavalliseen tapaan lopussa palataan, tapahtuu reaalimaailmassa. Valtaosa tarinaa kulkee uniajassa, jonka lainalaisuudet pikkuhiljaa tarkentuvat. Uniajan ensimmäiset episodit voivat tuntua, kuten jo sanoin, surrealistisilta, todella unenomaisilta, mutta pikkuhiljaa muuttuvat lukijalle ymmärrettävämmiksi. Lopussa tarina vie mukanaan ja paksun kirjan pakonomainen lukeminen ainakin minulle aiheutti univajetta.


Varsinaisen teknistieteellisen scifin lisäksi kirjassa käydään läpi maailmankaikkeuden kosmologinen historia ja olemus, samoin biologisen elämän ja ihmiskunnan historia sekä kulttuurin kehitystä, erityisesti rakkauden perspektiivistä. Kirja tuntuu haluavan kertoa kaiken kaikesta, kattavan maailmankuvan. Tämä on jännittävän juonen lisäksi kirjan parasta antia. Maailmankaikkeutta seurataan ja analysoidaan pitkien keskustelujen höystämänä.


Jos puutteita pitää mainita, niin minua eniten häiritsi toisto ja kirjan sisäinen fraseologia. Standardi hyvä tuoksu Autuaiden Saaressa, "rakkauden tuoksu" oli aina "omena ja hunaja", joka mainittiin varmaan toista sataa kertaa. Toinen puute ovat pienet monimutkaisen ja mystisen juonen epäjohdonmukaisuudet. Loppusanoista voi ymmärtää, että niitä oli esilukijoiden voimin urakalla selvennetty, mutta minulle vielä joitakin häiritseviä jäi. Noin monipolviseen tarinaan niiitä kai jää väistämättä, etenkin fantasiatarinoihin.


Viimenen kritiikin aihe voisi olla kerronnan epätasaisuus. Tämähän on ollut opettavainen esikoisteos. Omasta kokemuksestani ymmärrän asetelman. Oli helppo huomata osuuksia, jotka olivat tempaisseet mukaansa lukijan lisäksi myös kirjailijan itsensä. Niitä oli ilo lukea. Toiset osuudet, erityisesti kirjan alkuosassa, olivat raskaan ylikuvailevia, ylitunteellisia fraaseja viljeleviä, paikoin hyvin pitkitettyjä: antoivat vähän ajatuksia, korkeintaan sekoittivat lukijaa. Vastineeksi minun mielestäni kirja paranee huimasti loppua kohti. Koko toinen puolisko on hulppeaa menoa, aidosti henkevää keskustelua, piinaavaa jännitystä.


Pienenä minua vihlaisevana kauneusvirheenä saaressa, jossa muuten vallitsevat todellisen paratiisin arvot. Saaren valtias, Rakkaus (vaikkakin Hetken roolissa), ei voi Rakkauden Tornissa tarjota vieraalleen "tuoksuvaa lihapataa", minun mielestäni.


Monta kertaa minun oli keskeytettävä lukeminen, koska omien kyynelteni läpi en voinut jatkaa. Tarinassa on monia syvästi liikuttavia käänteitä. Puolen tunnin henkisen rauhoittumisen jälkeen lukeminen taas onnistui, mutta edelleen punertavin silmin.


Tunnen jonkinlaista sukulaisieluisuutta Andrei Pajanteen kanssa. Omat, paljon pienimuotoisemmat kirjani, ensimmäinen julkaistu ja kaksi uutta työ alla, ovat henkiseltä maailmaltaan samankaltaisia "Autuaiden saaren" kanssa.