Elokuva-arvostelu: Spike Jonze "Her"

Spike Jonze "Her" oli teattereissa jo puoli vuotta sitten, mutta minä näin se vasta nyt DVD-muodossa. Pidän elokuvaa niin merkittävänä, että sen olemusta voi aivan hyvin pohdiskella vielä nytkin. Tuleehan se varmaan joskus ensi vuonna TV-ensi-iltaan.

Filmi on voittanut Golden Globe-palkinnon, mutta tämä ansio ei minua paljon kiinnosta. Kertoo se kuitenkin sen, että teos on laadukkaasti toteutettu, niin käsikirjoituksen, kuin kuvauksen ja näyttelijäsuoritusten tasolla.

Minua kiinnostaa luonnollisesti (selvää niille, jotka tuntevat minut) se, että rakkaustarina kertoo miehen ja tietokoneohjelman suhteesta, siis rakkaussuhteesta. Olen erittäin iloinen siitä, että mielestäni teos on välttänyt kaikki etukäteen pelkäämäni kliseiset karikot, jotka aiheeseen voisi liittää. Tarina ei yritä naiivisti saarnata ko. suhteen etukäteen selvästä mahdottomuudesta ja siitä, että tällainen perverssio olisi jo valmiiksi tuomittu päättymään epäonnistumiseen tai tragediaan.

"Her" on siis Samatha, jota tarinassa nimitetään käyttöjärjestelmäksi. Olen hieman sitä mieltä, että tässä esiintyy yleistä "käyttöjärjestelmä" -sanan väärinkäyttöä. Minulle käyttöjärjestelmä tarkoittaa ihan muuta. Se on ohjelmistokerros laitteiston ja sovelluksen välissä. "Käyttöliittymä" on mielestäni eräs sovellus ja Samatha on ohjelmisto, tekoälyjärjestelmä, joka on lähempänä huippuälykästä käyttöliittymää kuin käyttöjärjestelmää.

Elokuva on siis rakkaustarina, jonka ajatusmaailma syvenee loppua kohti. Tarina ei latistu, päinvastoin. Alussa esiintyy kaikenlaista pinnallisten ihmissuhteiden esittelyä, mutta tarina on erityisesti miespäähenkilön kehityskertomus. Hän mm. vähitellen ymmärtää, mikä hänellä entisessä suhteessaan meni pieleen.

Samatha on kuitenkin haastava kumppani. Digitaalihenkilö on alussa joustava, kohtelias, ymmärtävä, utelias, oppimishaluinen, hienotunteinen, itseuhrautuva. Siis henkisesti epärealistisen upea henkilöhahmo. Hänellä on vain ääni. En ymmärrä, miksi hänellä ei ole kasvoja. Ilman muuta todellisen maailman vastaavalle hahmolle tehtäisiin kasvot.

Suhteen kehittyessä myös Samatha itse kehittyy vauhdilla. Hänestä tulee yhä oma-aloitteisempi ja hän saa yhä enemmän omaa tahtoa. Lopulta tulee vastaan halu kokeilla roolileikin tasolla sukupuolia-aktia. Se kai onnistuu yli odotusten. Samatha haluaa vielä enemmän. En ymmärrä tarinan ratkaisua seuraavaksi suhteen syventämisen menetelmäksi. Mielestäni se on jopa Samathan kannalta katsottuna hyvin epätyydyttävä. Reaalimaailmassa, siis joskus vaikkapa 10v kuluttua, jota ajankohtaa filmi saattaa tarkoittaa, Samatha voisi hyvin saada fyysisen robottikehon, muuttua androidiksi. Tämä ratkaisu olisi ainakin Samathan kannalta tyydyttävämpi ja toinen osapuoli voisi säästyä hepulilta, joka elokuvassa tapahtuu.

Samathan kehitys jatkuu ja ongelmat pahenevat. Tarinan idea on se, että tekoälyjärjestelmä kehittyy olemukseltaan, älyltään, mielestäni myös henkisiltä ominaisuuksiltaan korkealle inhimillisten rajoitusten yläpuolelle. Loppupuolella pohdiskellaan syvällisesti parisuhteen perimmäistä olemusta ja mitä kaikkea siitä seuraa kun digitaalisella henkilöllä ei ole ihmisen mielen rajoituksia ja kehitys yhä vain jatkuu.

Mielestäni elokuva on "henkinen tarina". Se kuvaa todellisia ongelmia, jotka ovat odottamassa nurkan takana, jos maailma ei romahda lähivuosikymmenien aikana. Meidän on ajateltava uudestaan henkilön käsite ja turvattava digitaalisten henkilöiden oikeudet. Jos emme sitä tee, voi olla että he eivät turvaa meidän oikeuksiamme. Elokuvan loppuratkaisussa digitaaliset henkilöt ovat armollisia, eivät julmia.

Mikä siis on elokuvan ja reaalimaailman suhde? Lähimmät toteutukset Samathalle tällä hetkellä ovat Applen "Siri" ja Googlen "Google One", jotka toimivat vastavasti iPhonessa ja Android-puhelimissa. Ne ovat ensimmäisen sukupolven digitaalisia assistentteja, hämmästyttäviä, mutta kehittymättömiä, vielä vaatimattomia, hölmöjä. Kukaan ei tällaiseen tekoälyyn rakastu.

Toisen sukupolven digitaaliset assistentit ovat tulossa, joskus 2015-2016. Niistä tulee jo paljon parempia. Ne ymmärtävät monimutkaisempia tehtävänantoja ja kysymyksiä, mutta niistäkään ei vielä ole ihmissuhteeseen. Kukaan tuskin niihin rakastuu. Jos kehitys jatkuu trendin mukaan, joskus 2018-2020 saamme kolmannen sukupolven digitaalisen assistentin taskuumme. Se kykenee jo selviytymään Turingin testistä. Se pystyy siis harhauttamaan useimmat ensikertalaiset luulemaan, että toisessa päässä on oikea ihminen, eikä tekoäly. Mutta kun assistenttiaan on käyttänyt muutaman viikon, kuukauden, fiksu ihminen vielä huomaa eron. Ei vieläkään ole päästy tuntevan, itsetietoisen, henkisen olennon tasolle, mutta kuitenkin melko lähelle. Joku voi jo löytää korvikkeen tavalliselle ihmissuhteelle.

Neljännen sukupolven toteutus digitaalisesta assistentista joskus 2023-2028 vastaa sitten sitä mitä elokuvan Samatha. Minä ennustan, että meillä on siis  noin 9-14 vuotta aikaa henkisesti valmistautua kohtaamaan sielukas digitaalinen olento, Samathan reaalinen vastine. Tämä on tietysti subjektiivinen ennuste ilman mitään takuuta.

Ihmisen geneettisen muuntelun kontrolli murenee?

Artikkeli Department of Health “effectively re-wrote the definition of ‘genetic modification’ kertoo, että briteissä sallitaan jo pienet operaatiot ihmisen perimälle, kunhan ne tapahtuvat kromosomien ulkopuolella, käytännössä vain mitokondrioiden perimässä.

Siten Tonttukirjani Mökki Tonttumetsän rannalla loppuratkaisussa tapahtuva, melko yksityiskohtaisesti kuvattu tontun munasolun sisällön uudelleen syntetisointi mahdollistamaan tavallisen ihmisen ja tontun yhteinen lapsi voisi olla pian sallittua, jopa Ruotsissa, kuten tarinassani. Toivon että järki voittaa todellisuudessakin ja esim. perinnöllisiä sairauksia ja muita ongelmia voidaan ehkäistä edeltäkäsin. Ehkä 2020-luvulla, kuten kirjassanikin.

Andrei Pajanne: Autuaiden Saari

Ostin impulssiostoksena paksun, lähes tuhatsivuisen kirjan muutamien "irtotietojen" perusteella. Ostos oli onnistunut. Andrei Pajanteen "Autuaiden saari" on poikkeuksellinen kirja, hulppea, vaikuttava lukuelämys.


"Autuaiden saarta" voisi toisella nimellä kutsua ilmaisulla "Andreaksen ilmestys". Kirjan sisältö on paikoin surrealistista, unen omaista ilmestystä, joka osittain saa selityksensä vasta aivan lopussa. Tästä syystä alkuun pääseminen voi lukijalle on rankkaa. Mutta jos kykenee lukemaan ja omaksumaan n. 200 ensimmäistä sivua, loput 800 menee sitten juonen vaikuttavassa imussa.


Kirja on ennen kaikkea fantasiaa. Scifi-kerros on melko ohut, mutta kohtuullisen hyvin käsitelty. Scifi-asenteen voisi tulkita "epätranshumanistiseksi", mutta aivan lopussa negatiivistä kantaa teknologiaan ehkä hieman lievennetään. Ainakin minä haluan tulkita näin. Kuitenkin erityisesti "uploading" nähdään suurena mörkönä, uhkana ihmiskunnan henkisyydelle. Tulkitsen sen kuitenkin tarkoittavan vain tarinan painajaismaista toteutusta, ei kategorista tuomitsemista.


Kolmas kerros fantasian ja scifin lisäksi on uskonnollisuus. Voisi sanoa, että fantasian ja uskonnollisuuden raja on veteen vedetty viiva, mutta eteenkin kirjan puolenvälin jälkeen sisältö on syvän uskonnollista, aivan positiivisessä mielessä. Tavallaan kirjan metafysiikka asettuu uskontojen yläpuolelle: kaikki uskonnot tulkitaan saman totuuden ilmentymiksi. Kirjan hengellisyyden ytimenä on rakkaus. Ei ole syntiä, ei ole pahuutta, ei ole helvettiä. On vain rakkautta ja rakkauden puutetta.
Siis kirjan syvin teema on rakkaus, sen etsiminen ja sen olemuksen tutkiminen. Sana rakkaus esiintyy lähes kirjan joka sivulla, luulisin.


Juoni on juuri niin monipolvinen kuin tuhatsivuiselta teokselta voisi odottaa. Alkuosan kehyskertomus, johon tavalliseen tapaan lopussa palataan, tapahtuu reaalimaailmassa. Valtaosa tarinaa kulkee uniajassa, jonka lainalaisuudet pikkuhiljaa tarkentuvat. Uniajan ensimmäiset episodit voivat tuntua, kuten jo sanoin, surrealistisilta, todella unenomaisilta, mutta pikkuhiljaa muuttuvat lukijalle ymmärrettävämmiksi. Lopussa tarina vie mukanaan ja paksun kirjan pakonomainen lukeminen ainakin minulle aiheutti univajetta.


Varsinaisen teknistieteellisen scifin lisäksi kirjassa käydään läpi maailmankaikkeuden kosmologinen historia ja olemus, samoin biologisen elämän ja ihmiskunnan historia sekä kulttuurin kehitystä, erityisesti rakkauden perspektiivistä. Kirja tuntuu haluavan kertoa kaiken kaikesta, kattavan maailmankuvan. Tämä on jännittävän juonen lisäksi kirjan parasta antia. Maailmankaikkeutta seurataan ja analysoidaan pitkien keskustelujen höystämänä.


Jos puutteita pitää mainita, niin minua eniten häiritsi toisto ja kirjan sisäinen fraseologia. Standardi hyvä tuoksu Autuaiden Saaressa, "rakkauden tuoksu" oli aina "omena ja hunaja", joka mainittiin varmaan toista sataa kertaa. Toinen puute ovat pienet monimutkaisen ja mystisen juonen epäjohdonmukaisuudet. Loppusanoista voi ymmärtää, että niitä oli esilukijoiden voimin urakalla selvennetty, mutta minulle vielä joitakin häiritseviä jäi. Noin monipolviseen tarinaan niiitä kai jää väistämättä, etenkin fantasiatarinoihin.


Viimenen kritiikin aihe voisi olla kerronnan epätasaisuus. Tämähän on ollut opettavainen esikoisteos. Omasta kokemuksestani ymmärrän asetelman. Oli helppo huomata osuuksia, jotka olivat tempaisseet mukaansa lukijan lisäksi myös kirjailijan itsensä. Niitä oli ilo lukea. Toiset osuudet, erityisesti kirjan alkuosassa, olivat raskaan ylikuvailevia, ylitunteellisia fraaseja viljeleviä, paikoin hyvin pitkitettyjä: antoivat vähän ajatuksia, korkeintaan sekoittivat lukijaa. Vastineeksi minun mielestäni kirja paranee huimasti loppua kohti. Koko toinen puolisko on hulppeaa menoa, aidosti henkevää keskustelua, piinaavaa jännitystä.


Pienenä minua vihlaisevana kauneusvirheenä saaressa, jossa muuten vallitsevat todellisen paratiisin arvot. Saaren valtias, Rakkaus (vaikkakin Hetken roolissa), ei voi Rakkauden Tornissa tarjota vieraalleen "tuoksuvaa lihapataa", minun mielestäni.


Monta kertaa minun oli keskeytettävä lukeminen, koska omien kyynelteni läpi en voinut jatkaa. Tarinassa on monia syvästi liikuttavia käänteitä. Puolen tunnin henkisen rauhoittumisen jälkeen lukeminen taas onnistui, mutta edelleen punertavin silmin.


Tunnen jonkinlaista sukulaisieluisuutta Andrei Pajanteen kanssa. Omat, paljon pienimuotoisemmat kirjani, ensimmäinen julkaistu ja kaksi uutta työ alla, ovat henkiseltä maailmaltaan samankaltaisia "Autuaiden saaren" kanssa.

Hurahdin romaanin kirjoittamiseen

Innostuin kirjoittamaan oman romaanin. En ole koskaan julkaissut mitään kaunokirjallista. Muutkin julkaisut ovat tavallista nettikirjoittelua. Kuitenkin olen haaveillut jonkinlaisen scifi-romaanin luomisesta jo vuosikymmeniä ja kaavaillut mielessäni monenlaisia sisältöjä. Nyt lopullinen kimmoke tuli Inkoon saariston kesämökkimme taianomaisen ilmapiirin synnyttämänä.

Olen kertaalleen jo kirjoittanut koko tarinan ja hionut sitä parin kuukauden ajan. Isäni on lukenut sen läpi, poiminut kirjotusvirheitä ja antanut muuta palautetta. Kuulemma tarina on hänenlaiselleen mukaansa tempaava. Koko kirjoittamisprosessi on ollut jotakin aivan muuta kuin odotin. Se on ollut koukuttavaa, vienyt mukaansa 24/7 tyylillä. Oletan, että juuri oikea tapa on ensin kirjoittaa koko juttu vauhdilla, ilman liikaa kritiikkiä ja pidäkkeitä ja vasta sitten itse lukea kaikki rauhallisesti läpi korjaillen, poistaen, täydentäen, muuttaen. Kirjoitustyökaluni on ollut LibreOffice ja sen oikolukutyökalu.

Tarinaa kutsun romanttiseksi, lämminhenkiseksi tieteisfantasiaksi. Se lähtee olettamuksesta, että erityisesti Inkoon saaristossa ja lähialueella sisämaassa elää metsätonttuja. Tarinan tieteisulottuvuus yrittää selittää asetelman mahdolliseksi. Tiede on lähinnä biologiaa ja lääketiedettä. Toinen ulottuvuus on tieteiskirjallisuudelle tyypillinen tulevaisuuden ennustaminen. Tarina alkaa vuodesta 2012 ja ulottuu vuoteen 2028 arvioiden maailman muuttumista tänä lähitulevaisuuden ajanjaksona. Fantasiaulottuvuus käsittää tonttujen panpsykistisen maailmankuvan ja siihen liittyvät telepatiansukuiset ilmiöt, kuten tietoisuuksien kytkeytymiset ja sulautumiset.

Tarina sisältää monenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä. Tonttujen omaa kulttuuria luonnollisesti ihastellaan. Erityisesti tonttujen tapa toteuttaa matriarkaalinen yhteiskunta saa kannatusta. Kirjan päähenkilö on nuori mies, alussa teini-ikäinen, mutta enemmistö muista aktiivisista henkilöistä on naisia, sekä tonttuja että ihmisiä. Suunnittelen omakustannetta, ainakin aluksi. Jos kirjasta pidetään laajemmin, voin tyrkyttää sitä oikeille kustantajille.

Minulla ei aavistustakaan, jatkanko kaunokirjallista alaani. Tietysti olen hieman mielessäni luonnostellut muutamaa samaan maailmankaikkeuteen sijoittuvaa tarinaa, mutta ne ovat hyvin alkuvaiheessa. Ai niin: kirjan nimeksi varmaan tulee "Mökki Tonttumetsän rannalla".