Andrei Pajanne: Autuaiden Saari

Ostin impulssiostoksena paksun, lähes tuhatsivuisen kirjan muutamien "irtotietojen" perusteella. Ostos oli onnistunut. Andrei Pajanteen "Autuaiden saari" on poikkeuksellinen kirja, hulppea, vaikuttava lukuelämys.


"Autuaiden saarta" voisi toisella nimellä kutsua ilmaisulla "Andreaksen ilmestys". Kirjan sisältö on paikoin surrealistista, unen omaista ilmestystä, joka osittain saa selityksensä vasta aivan lopussa. Tästä syystä alkuun pääseminen voi lukijalle on rankkaa. Mutta jos kykenee lukemaan ja omaksumaan n. 200 ensimmäistä sivua, loput 800 menee sitten juonen vaikuttavassa imussa.


Kirja on ennen kaikkea fantasiaa. Scifi-kerros on melko ohut, mutta kohtuullisen hyvin käsitelty. Scifi-asenteen voisi tulkita "epätranshumanistiseksi", mutta aivan lopussa negatiivistä kantaa teknologiaan ehkä hieman lievennetään. Ainakin minä haluan tulkita näin. Kuitenkin erityisesti "uploading" nähdään suurena mörkönä, uhkana ihmiskunnan henkisyydelle. Tulkitsen sen kuitenkin tarkoittavan vain tarinan painajaismaista toteutusta, ei kategorista tuomitsemista.


Kolmas kerros fantasian ja scifin lisäksi on uskonnollisuus. Voisi sanoa, että fantasian ja uskonnollisuuden raja on veteen vedetty viiva, mutta eteenkin kirjan puolenvälin jälkeen sisältö on syvän uskonnollista, aivan positiivisessä mielessä. Tavallaan kirjan metafysiikka asettuu uskontojen yläpuolelle: kaikki uskonnot tulkitaan saman totuuden ilmentymiksi. Kirjan hengellisyyden ytimenä on rakkaus. Ei ole syntiä, ei ole pahuutta, ei ole helvettiä. On vain rakkautta ja rakkauden puutetta.
Siis kirjan syvin teema on rakkaus, sen etsiminen ja sen olemuksen tutkiminen. Sana rakkaus esiintyy lähes kirjan joka sivulla, luulisin.


Juoni on juuri niin monipolvinen kuin tuhatsivuiselta teokselta voisi odottaa. Alkuosan kehyskertomus, johon tavalliseen tapaan lopussa palataan, tapahtuu reaalimaailmassa. Valtaosa tarinaa kulkee uniajassa, jonka lainalaisuudet pikkuhiljaa tarkentuvat. Uniajan ensimmäiset episodit voivat tuntua, kuten jo sanoin, surrealistisilta, todella unenomaisilta, mutta pikkuhiljaa muuttuvat lukijalle ymmärrettävämmiksi. Lopussa tarina vie mukanaan ja paksun kirjan pakonomainen lukeminen ainakin minulle aiheutti univajetta.


Varsinaisen teknistieteellisen scifin lisäksi kirjassa käydään läpi maailmankaikkeuden kosmologinen historia ja olemus, samoin biologisen elämän ja ihmiskunnan historia sekä kulttuurin kehitystä, erityisesti rakkauden perspektiivistä. Kirja tuntuu haluavan kertoa kaiken kaikesta, kattavan maailmankuvan. Tämä on jännittävän juonen lisäksi kirjan parasta antia. Maailmankaikkeutta seurataan ja analysoidaan pitkien keskustelujen höystämänä.


Jos puutteita pitää mainita, niin minua eniten häiritsi toisto ja kirjan sisäinen fraseologia. Standardi hyvä tuoksu Autuaiden Saaressa, "rakkauden tuoksu" oli aina "omena ja hunaja", joka mainittiin varmaan toista sataa kertaa. Toinen puute ovat pienet monimutkaisen ja mystisen juonen epäjohdonmukaisuudet. Loppusanoista voi ymmärtää, että niitä oli esilukijoiden voimin urakalla selvennetty, mutta minulle vielä joitakin häiritseviä jäi. Noin monipolviseen tarinaan niiitä kai jää väistämättä, etenkin fantasiatarinoihin.


Viimenen kritiikin aihe voisi olla kerronnan epätasaisuus. Tämähän on ollut opettavainen esikoisteos. Omasta kokemuksestani ymmärrän asetelman. Oli helppo huomata osuuksia, jotka olivat tempaisseet mukaansa lukijan lisäksi myös kirjailijan itsensä. Niitä oli ilo lukea. Toiset osuudet, erityisesti kirjan alkuosassa, olivat raskaan ylikuvailevia, ylitunteellisia fraaseja viljeleviä, paikoin hyvin pitkitettyjä: antoivat vähän ajatuksia, korkeintaan sekoittivat lukijaa. Vastineeksi minun mielestäni kirja paranee huimasti loppua kohti. Koko toinen puolisko on hulppeaa menoa, aidosti henkevää keskustelua, piinaavaa jännitystä.


Pienenä minua vihlaisevana kauneusvirheenä saaressa, jossa muuten vallitsevat todellisen paratiisin arvot. Saaren valtias, Rakkaus (vaikkakin Hetken roolissa), ei voi Rakkauden Tornissa tarjota vieraalleen "tuoksuvaa lihapataa", minun mielestäni.


Monta kertaa minun oli keskeytettävä lukeminen, koska omien kyynelteni läpi en voinut jatkaa. Tarinassa on monia syvästi liikuttavia käänteitä. Puolen tunnin henkisen rauhoittumisen jälkeen lukeminen taas onnistui, mutta edelleen punertavin silmin.


Tunnen jonkinlaista sukulaisieluisuutta Andrei Pajanteen kanssa. Omat, paljon pienimuotoisemmat kirjani, ensimmäinen julkaistu ja kaksi uutta työ alla, ovat henkiseltä maailmaltaan samankaltaisia "Autuaiden saaren" kanssa.

Ahimsa ja Transhumanismi

Ahimsa on intialainen nimike väkivallattomuuden ihanteelle, joka käsittää kaikkien elävien olentojen kunnioittamisen ja siten pyrkimyksen elävien olentojen tappamisen ja muun vahingoittamisen ja kärsimyksen tuottamisen minimoimiseksi . Olen taipuvainen ajattelemaan, että ahimsan perustana on, ei niinkään erityisesti biologisen elämän, sellaisenaan, arvostaminen, kuin elämän mukana kehittyneen tietoisuuden, sielullisuuden, arvostaminen. Ahimsan henki kunnioitaa kaikkea, joissa on sielu, jonkin tasoinen tietoisuus, vaikka ei edes itsensä tiedostavaa tietoisuutta.

Olen myös taipumainen ajattelemaan, että kaikissa uskonnoissa on muodossa tai toisessa sama idea: "älä tapa", jota sovelletaan eri kulttuureissa enemmän tai vähemmän joustavasti. Kehittyneemmässä ajattelussa tämä passiivinen väkivallasta pidättäytyminen on jalostunut edelleen aktiiviseksi toiminnaksi, joka ilmenee lääketieteenä ja parantamisena, eläinsuojeluna, luonnon ja ympäristön suojeluna ja kunnioittamisena. Myös kristinuskossa, eteenkin Uudessa Testamentissa, sairaiden parantaminen on nostettu arvoksi ja ihanteeksi, joka myös näkyy antiikin kreikkalaisessa kulttuurissa Hippokrateen nimissä esitettynä lääkärintoimen ihanteena.

Transhumanismi kehittää em. ajatusrakennelmaa vielä pidemmälle. Se ottaa tavoitteeksi sairauksien ja jopa kuoleman "täydellisen" voittamisen. Monet uskonnolliset fundamentalistit saattavat pitää näitä ajatuksia vain ihmisen uhmakkaana esiintymisenä, mutta minä näen ne ahimsan johdonmukaisena toteuttamisena. Ei kuolemankaan uhmaamista ole edes kristinuskon Uudessa Testamentissa esitetty sopimattomana, koska siinä Jeesuskin suorittaa kaksi kuolleista herättämistä. Tältä pohjalta kuoleman ehdottomuuden voittamisen tavoittelu on jopa kristillinen ihanne. Jeesuksen esimerkkiähän on kristityn seurattava, mahdollisuuksien mukaan. Transhumanismi on siis ajattelutapa, ihanne, jota tukee sekä sekularistinen humanismi kuin myös uskontojen yhteinen arvoperinne.

Mutta edelleen itse pyrin korostamaan ahimsa-ajattelun perustana olevaa tietoisuuden arvostamista. Täten ahimsa voisi ulottua myös biologisen elämän ulkopuolelle, olettaen, että jossakin vaiheessa tietoisuus voi ilmetä vaikutuspiirissämme myös muussa, kuin biologisessa rakenteessa.

Yksi transhumanistisista teknologioista on kryoniikka, joka on kuoleman vallan suoraa uhmaamista pyrkimällä pysäyttämään kuoleman prosessi määräämättömäksi ajaksi, kymmeniksi vuosiksi tai vielä pidemmälle tulevaisuuteen. Tähän tavoitteeseen pyritään säilömällä pakkasnesteellä suojattu potilas nestemmäisen typen -196 asteen lämpötilassa. Kryniikalla on kaksi kovin erilaista vaihtoehtoista lopputavoitetta. Sovinnaisempi on potilaan sulattaminen, parantaminen ja herättäminen sitten, kun vaadittavat toimenpiteet varmuudella osataan. Vähemmän sovinnainen mahdollisuus on, ei niinkään potilaan biologisen elämän palauttaminen, vaan potilaan neurologisen statuksen, mielen, "sielun", taltioiminen prosessilla, joka "skännää" potilaan aivot, niiden kytkennät, "nettilistan", synaptisten päätteiden parametrien ja geometrioiden tarkkuudella. Tavoittena on, että potilaan mieli, tietoisuus, on tämän jälkeen herätettävissä joko virtuaalitodellisuuteen ja/tai robottikehoon. Tämä mahdollisuus ajoittuu kaukaisempaan tulevaisuuteen kuin ensin mainittu, sovinnainen parantaminen. Mutta jälkimmäinen, "uploading", on kuitenkin monella tapaa mielekkäämpi "lopullinen ratkaisu", virtuaalinen kuolemattomuus.

Rajoitettujen luonnonvarojen liikakansoitetussa maailmassa kryoniikan eettisyys on helposti kyseenalaistettavissa, mutta ahimsan ihanteen pohjalta kryoniikan eettiset perusteet ovat vahvat. Potilaiden säilyttäminen ei kuluta luonnonvaroja kuin murto-osan elävän, toimivan ihmisen kulutuksesta. Ahimsan ja transhumanismin ihanteen mukaisesti maailman ongelmat on eettisesti kestävällä tavalla tai toisella ratkaistava siten, että potilaiden tietoisuudelle jää mahdollisuus jatkaa olemassaoloaan. Transhumanismin loogisiin tavoitteisiin kuuluu siten esim avaruuden kolonialisointi ja universumin resulssien laajempi hyödyntäminen.