David Deutsch luo asenteellisen esteen.

The One Problem We Need To Solve To Create Computers With Human-Like Intelligence

Minusta Deutsch ensinnäkin ymmärtää käsitteen AGI, Artificial General Intelligence, keinotekoinen yleinen äly väärin. Se ilmenee tästä: "A mind that can truly think like a human mind, not merely perform some of the same tasks — "cannot possibly be defined purely behaviourally," meaning we won't be able to tell if AI is human-like just based on the computer's output."

Ihmisen äly ei ole aidosti yleistä. Se on vain eräs mahdollinen approksimaatio, joka lähestyy kohtuulllisen yleistä älykkyyttä. Ihminen voi sopeutua erilaisiin olosuhteisiin, erilaisiin tehtäviin, erilaisiin aistihavaintoihin, mutta silti inhimillinen äly on erikoistunut elämään ihmisen kehossa Maa-planeetalla. Se ei ole yleistä älyä. 

Jotta voisimme luoda keinotekoisen yleisen älyn, meidän ei ole tarpeen tuntea ja ymmärtää yksityiskohtaisesti miten ihmisen äly toimii, koska se on vain yksi äärettömästä määrästä vaihtoehtoja. 

Tämä ei minun mielestäni pidä paikkansa: "The definition of artificial intelligence relies on how thinking as we know it works on the inside, not on what comes out of it."

AGI:n määrittelee sen suorituskyky, ei sen toteutustapa.

Jos yritämme, kuten esim. Google ja IBM, toteuttaa tekoälyjärjestelmiä, jotka selviävät laajasta alueista sellaisia tehtäviä, joita vain ihminen nyt osaa suorittaa, näiden firmojen tuotekehityksen ei tarvitse yrittää kopioida ihmisen biologisten aivojen tapaa työskennellä. Aivan ilmeisesti on olemassa muita tapoja, jotka soveltuvat paremmin niihin teknologisiin resursseihin, joita meillä on. Emme tarvitse 100 miljardia neuroonia, joilla kullakin on 10 000 muista neurooneita saapuvaa tuloa ja mahdollisesti glia-solujen tukitoimintoja tehostamassa oppimista. On muitakin ratkaisuja, jotka voidaan saada toimimaan helpommin. 

Tietysti on mahdollista, että äly määritellään ainoastaan ihmisen älyksi ja kaikki muu määritellään vain "toiminnalliseksi, algorimiseksi laskennaksi", joka ei "todellisuudessa ymmärrä yhtään mitään". Mutta tämä on minun mielestäni väärää ontologiaa.  Ja huono epistemologia nousee huonosta ontologiasta.

Ihmisen geneettisen muuntelun kontrolli murenee?

Artikkeli Department of Health “effectively re-wrote the definition of ‘genetic modification’ kertoo, että briteissä sallitaan jo pienet operaatiot ihmisen perimälle, kunhan ne tapahtuvat kromosomien ulkopuolella, käytännössä vain mitokondrioiden perimässä.

Siten Tonttukirjani Mökki Tonttumetsän rannalla loppuratkaisussa tapahtuva, melko yksityiskohtaisesti kuvattu tontun munasolun sisällön uudelleen syntetisointi mahdollistamaan tavallisen ihmisen ja tontun yhteinen lapsi voisi olla pian sallittua, jopa Ruotsissa, kuten tarinassani. Toivon että järki voittaa todellisuudessakin ja esim. perinnöllisiä sairauksia ja muita ongelmia voidaan ehkäistä edeltäkäsin. Ehkä 2020-luvulla, kuten kirjassanikin.

Panpsykismi

Viimeistellessäni toista romaaniani olen pyöritellyt mielessäni vuosien takaa tuttua panpsykismin käsitettä, jota sivutaan tarinan loppupuoliskon keskusteluissa. Sen mukaan kaikkeuden alkeushiukkaset ovat mielellisiä tai henkisiä siten, että tietoisuus on niissä jo iduillaan. Olen itse hyvin rankalla tavalla kahden tien kulkija näissä asioissa.

1. Oletan, että tietoisuus voi syntyä fysikalistisessä järjestelmässä, kuten biologisissa aivoissa tai binääriteknologiaa käyttävässä tietokoneessa, emergentillä tavalla. Tavallaan mitään ulkoista tietoisuutta, ei-aineellista sielua, ei tarvita. Siis tavallaan.
2. Toisaalta pidän mahdollisena, että tietoisuudella on ei-paikallinen, nonlocalic, ilmenemismuoto, vastaavalla tavalla kuin kvantti-imiöillä, jotka ikäänkuin siirtävät tietoa objekteilta toisille ilman fysikaalisia voimia tai vastaavia.

Pyörittelen näitä asioita kirjoissani, jo Tonttukirjassa, mutta lisää seuraavassa, viimeistelyvaiheessa olevassa kirjassa. Koen, luonnollisesti, asiat hyvin vaikeiksi. On ilmeisesti luovuttava siitä vaatimuksesta, että näitä hypoteeseja voisi testata luonnotieteellisin menetelmin laboratoriossa (onko näin?), mutta se vaatimus minun on itselleni asetettava, että esittämäni ja omassa päässäni pyörittelemä kokonaiskuva on kohtuullisen looginen.

Jos siis sekä biologiset aivot tai binäärinen tietokone saavuttavat jonkinlaisen tietoisuuden tason (ovat tietoisia itsestään osana ympäristöään, niillä on jonkinlainen maailmankuva), silloin ne myös luovat ei-paikallisen tietoisuuden kentän. Informaatiolla itsellään on jotenkin ei-paikallinen luonne, kuten kvantti-ilmiöt, eteenkin kvanttikietoutuminen viittaa.


Oletan siis, että fysikalistisen tietoisuuden synty on seurausta joko biologisesta evoluutiosta, jota voidaan prosessina matemaattisesti mallintaa tai sitten insinööritieteiden harrastamisen tuloksena tekoälyn muodossa toteuttaa. Nämä kaksi emergenttiä tietoisuutta eivät vaadi (ehkä?) minkäänlaista kaukovaikutusta siinä muodossa, että ei-paikallinen tietoisuuden kenttä, "tietoisuuden aaltoyhtälö" romahtaa biomassaan tai laitteeseen ja tekee ne tietoisiksi. Juuri tämä väitteeni on ahdistaa minua.


Jos fysikalistinen emergentisti tietoiseksi tullut laite luo kaikkeuteen ei-paikallisen informaatiokentän (kuten kevyin perustein oletan), miten tämä kenttä ei vuorostaan vaikuttaisi toiseen suuntaan, edistäisi jollakin tavalla fysikalistisen järjestelmän tietoiseksi tulemista. Tätä olisi esimerkiksi biologisten olentojen sielunvaellus. Hankittu karma, informaatio, hakee itselleen uuden kehon ja jatkaa kiertoaan.


Voisivatko nämä kaksi ilmiötä, spontaani, emergentti tietoisuuden käynnistyminen, toisaalta mielen inkarnaatio ei-paikallisesta, ei-ajallisesta kentästä fysikalistiseen kehoon (eläin tai tietokone) yhtä aikaa, toisiaan täydentävinä, mitalin kahtena puolena, olla loogisesti mahdollisia? Jos ei, niin miksi ei?

Andrei Pajanne: Autuaiden Saari

Ostin impulssiostoksena paksun, lähes tuhatsivuisen kirjan muutamien "irtotietojen" perusteella. Ostos oli onnistunut. Andrei Pajanteen "Autuaiden saari" on poikkeuksellinen kirja, hulppea, vaikuttava lukuelämys.


"Autuaiden saarta" voisi toisella nimellä kutsua ilmaisulla "Andreaksen ilmestys". Kirjan sisältö on paikoin surrealistista, unen omaista ilmestystä, joka osittain saa selityksensä vasta aivan lopussa. Tästä syystä alkuun pääseminen voi lukijalle on rankkaa. Mutta jos kykenee lukemaan ja omaksumaan n. 200 ensimmäistä sivua, loput 800 menee sitten juonen vaikuttavassa imussa.


Kirja on ennen kaikkea fantasiaa. Scifi-kerros on melko ohut, mutta kohtuullisen hyvin käsitelty. Scifi-asenteen voisi tulkita "epätranshumanistiseksi", mutta aivan lopussa negatiivistä kantaa teknologiaan ehkä hieman lievennetään. Ainakin minä haluan tulkita näin. Kuitenkin erityisesti "uploading" nähdään suurena mörkönä, uhkana ihmiskunnan henkisyydelle. Tulkitsen sen kuitenkin tarkoittavan vain tarinan painajaismaista toteutusta, ei kategorista tuomitsemista.


Kolmas kerros fantasian ja scifin lisäksi on uskonnollisuus. Voisi sanoa, että fantasian ja uskonnollisuuden raja on veteen vedetty viiva, mutta eteenkin kirjan puolenvälin jälkeen sisältö on syvän uskonnollista, aivan positiivisessä mielessä. Tavallaan kirjan metafysiikka asettuu uskontojen yläpuolelle: kaikki uskonnot tulkitaan saman totuuden ilmentymiksi. Kirjan hengellisyyden ytimenä on rakkaus. Ei ole syntiä, ei ole pahuutta, ei ole helvettiä. On vain rakkautta ja rakkauden puutetta.
Siis kirjan syvin teema on rakkaus, sen etsiminen ja sen olemuksen tutkiminen. Sana rakkaus esiintyy lähes kirjan joka sivulla, luulisin.


Juoni on juuri niin monipolvinen kuin tuhatsivuiselta teokselta voisi odottaa. Alkuosan kehyskertomus, johon tavalliseen tapaan lopussa palataan, tapahtuu reaalimaailmassa. Valtaosa tarinaa kulkee uniajassa, jonka lainalaisuudet pikkuhiljaa tarkentuvat. Uniajan ensimmäiset episodit voivat tuntua, kuten jo sanoin, surrealistisilta, todella unenomaisilta, mutta pikkuhiljaa muuttuvat lukijalle ymmärrettävämmiksi. Lopussa tarina vie mukanaan ja paksun kirjan pakonomainen lukeminen ainakin minulle aiheutti univajetta.


Varsinaisen teknistieteellisen scifin lisäksi kirjassa käydään läpi maailmankaikkeuden kosmologinen historia ja olemus, samoin biologisen elämän ja ihmiskunnan historia sekä kulttuurin kehitystä, erityisesti rakkauden perspektiivistä. Kirja tuntuu haluavan kertoa kaiken kaikesta, kattavan maailmankuvan. Tämä on jännittävän juonen lisäksi kirjan parasta antia. Maailmankaikkeutta seurataan ja analysoidaan pitkien keskustelujen höystämänä.


Jos puutteita pitää mainita, niin minua eniten häiritsi toisto ja kirjan sisäinen fraseologia. Standardi hyvä tuoksu Autuaiden Saaressa, "rakkauden tuoksu" oli aina "omena ja hunaja", joka mainittiin varmaan toista sataa kertaa. Toinen puute ovat pienet monimutkaisen ja mystisen juonen epäjohdonmukaisuudet. Loppusanoista voi ymmärtää, että niitä oli esilukijoiden voimin urakalla selvennetty, mutta minulle vielä joitakin häiritseviä jäi. Noin monipolviseen tarinaan niiitä kai jää väistämättä, etenkin fantasiatarinoihin.


Viimenen kritiikin aihe voisi olla kerronnan epätasaisuus. Tämähän on ollut opettavainen esikoisteos. Omasta kokemuksestani ymmärrän asetelman. Oli helppo huomata osuuksia, jotka olivat tempaisseet mukaansa lukijan lisäksi myös kirjailijan itsensä. Niitä oli ilo lukea. Toiset osuudet, erityisesti kirjan alkuosassa, olivat raskaan ylikuvailevia, ylitunteellisia fraaseja viljeleviä, paikoin hyvin pitkitettyjä: antoivat vähän ajatuksia, korkeintaan sekoittivat lukijaa. Vastineeksi minun mielestäni kirja paranee huimasti loppua kohti. Koko toinen puolisko on hulppeaa menoa, aidosti henkevää keskustelua, piinaavaa jännitystä.


Pienenä minua vihlaisevana kauneusvirheenä saaressa, jossa muuten vallitsevat todellisen paratiisin arvot. Saaren valtias, Rakkaus (vaikkakin Hetken roolissa), ei voi Rakkauden Tornissa tarjota vieraalleen "tuoksuvaa lihapataa", minun mielestäni.


Monta kertaa minun oli keskeytettävä lukeminen, koska omien kyynelteni läpi en voinut jatkaa. Tarinassa on monia syvästi liikuttavia käänteitä. Puolen tunnin henkisen rauhoittumisen jälkeen lukeminen taas onnistui, mutta edelleen punertavin silmin.


Tunnen jonkinlaista sukulaisieluisuutta Andrei Pajanteen kanssa. Omat, paljon pienimuotoisemmat kirjani, ensimmäinen julkaistu ja kaksi uutta työ alla, ovat henkiseltä maailmaltaan samankaltaisia "Autuaiden saaren" kanssa.

Hurahdin romaanin kirjoittamiseen

Innostuin kirjoittamaan oman romaanin. En ole koskaan julkaissut mitään kaunokirjallista. Muutkin julkaisut ovat tavallista nettikirjoittelua. Kuitenkin olen haaveillut jonkinlaisen scifi-romaanin luomisesta jo vuosikymmeniä ja kaavaillut mielessäni monenlaisia sisältöjä. Nyt lopullinen kimmoke tuli Inkoon saariston kesämökkimme taianomaisen ilmapiirin synnyttämänä.

Olen kertaalleen jo kirjoittanut koko tarinan ja hionut sitä parin kuukauden ajan. Isäni on lukenut sen läpi, poiminut kirjotusvirheitä ja antanut muuta palautetta. Kuulemma tarina on hänenlaiselleen mukaansa tempaava. Koko kirjoittamisprosessi on ollut jotakin aivan muuta kuin odotin. Se on ollut koukuttavaa, vienyt mukaansa 24/7 tyylillä. Oletan, että juuri oikea tapa on ensin kirjoittaa koko juttu vauhdilla, ilman liikaa kritiikkiä ja pidäkkeitä ja vasta sitten itse lukea kaikki rauhallisesti läpi korjaillen, poistaen, täydentäen, muuttaen. Kirjoitustyökaluni on ollut LibreOffice ja sen oikolukutyökalu.

Tarinaa kutsun romanttiseksi, lämminhenkiseksi tieteisfantasiaksi. Se lähtee olettamuksesta, että erityisesti Inkoon saaristossa ja lähialueella sisämaassa elää metsätonttuja. Tarinan tieteisulottuvuus yrittää selittää asetelman mahdolliseksi. Tiede on lähinnä biologiaa ja lääketiedettä. Toinen ulottuvuus on tieteiskirjallisuudelle tyypillinen tulevaisuuden ennustaminen. Tarina alkaa vuodesta 2012 ja ulottuu vuoteen 2028 arvioiden maailman muuttumista tänä lähitulevaisuuden ajanjaksona. Fantasiaulottuvuus käsittää tonttujen panpsykistisen maailmankuvan ja siihen liittyvät telepatiansukuiset ilmiöt, kuten tietoisuuksien kytkeytymiset ja sulautumiset.

Tarina sisältää monenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä. Tonttujen omaa kulttuuria luonnollisesti ihastellaan. Erityisesti tonttujen tapa toteuttaa matriarkaalinen yhteiskunta saa kannatusta. Kirjan päähenkilö on nuori mies, alussa teini-ikäinen, mutta enemmistö muista aktiivisista henkilöistä on naisia, sekä tonttuja että ihmisiä. Suunnittelen omakustannetta, ainakin aluksi. Jos kirjasta pidetään laajemmin, voin tyrkyttää sitä oikeille kustantajille.

Minulla ei aavistustakaan, jatkanko kaunokirjallista alaani. Tietysti olen hieman mielessäni luonnostellut muutamaa samaan maailmankaikkeuteen sijoittuvaa tarinaa, mutta ne ovat hyvin alkuvaiheessa. Ai niin: kirjan nimeksi varmaan tulee "Mökki Tonttumetsän rannalla".