Panpsykismi

Viimeistellessäni toista romaaniani olen pyöritellyt mielessäni vuosien takaa tuttua panpsykismin käsitettä, jota sivutaan tarinan loppupuoliskon keskusteluissa. Sen mukaan kaikkeuden alkeushiukkaset ovat mielellisiä tai henkisiä siten, että tietoisuus on niissä jo iduillaan. Olen itse hyvin rankalla tavalla kahden tien kulkija näissä asioissa.

1. Oletan, että tietoisuus voi syntyä fysikalistisessä järjestelmässä, kuten biologisissa aivoissa tai binääriteknologiaa käyttävässä tietokoneessa, emergentillä tavalla. Tavallaan mitään ulkoista tietoisuutta, ei-aineellista sielua, ei tarvita. Siis tavallaan.
2. Toisaalta pidän mahdollisena, että tietoisuudella on ei-paikallinen, nonlocalic, ilmenemismuoto, vastaavalla tavalla kuin kvantti-imiöillä, jotka ikäänkuin siirtävät tietoa objekteilta toisille ilman fysikaalisia voimia tai vastaavia.

Pyörittelen näitä asioita kirjoissani, jo Tonttukirjassa, mutta lisää seuraavassa, viimeistelyvaiheessa olevassa kirjassa. Koen, luonnollisesti, asiat hyvin vaikeiksi. On ilmeisesti luovuttava siitä vaatimuksesta, että näitä hypoteeseja voisi testata luonnotieteellisin menetelmin laboratoriossa (onko näin?), mutta se vaatimus minun on itselleni asetettava, että esittämäni ja omassa päässäni pyörittelemä kokonaiskuva on kohtuullisen looginen.

Jos siis sekä biologiset aivot tai binäärinen tietokone saavuttavat jonkinlaisen tietoisuuden tason (ovat tietoisia itsestään osana ympäristöään, niillä on jonkinlainen maailmankuva), silloin ne myös luovat ei-paikallisen tietoisuuden kentän. Informaatiolla itsellään on jotenkin ei-paikallinen luonne, kuten kvantti-ilmiöt, eteenkin kvanttikietoutuminen viittaa.


Oletan siis, että fysikalistisen tietoisuuden synty on seurausta joko biologisesta evoluutiosta, jota voidaan prosessina matemaattisesti mallintaa tai sitten insinööritieteiden harrastamisen tuloksena tekoälyn muodossa toteuttaa. Nämä kaksi emergenttiä tietoisuutta eivät vaadi (ehkä?) minkäänlaista kaukovaikutusta siinä muodossa, että ei-paikallinen tietoisuuden kenttä, "tietoisuuden aaltoyhtälö" romahtaa biomassaan tai laitteeseen ja tekee ne tietoisiksi. Juuri tämä väitteeni on ahdistaa minua.


Jos fysikalistinen emergentisti tietoiseksi tullut laite luo kaikkeuteen ei-paikallisen informaatiokentän (kuten kevyin perustein oletan), miten tämä kenttä ei vuorostaan vaikuttaisi toiseen suuntaan, edistäisi jollakin tavalla fysikalistisen järjestelmän tietoiseksi tulemista. Tätä olisi esimerkiksi biologisten olentojen sielunvaellus. Hankittu karma, informaatio, hakee itselleen uuden kehon ja jatkaa kiertoaan.


Voisivatko nämä kaksi ilmiötä, spontaani, emergentti tietoisuuden käynnistyminen, toisaalta mielen inkarnaatio ei-paikallisesta, ei-ajallisesta kentästä fysikalistiseen kehoon (eläin tai tietokone) yhtä aikaa, toisiaan täydentävinä, mitalin kahtena puolena, olla loogisesti mahdollisia? Jos ei, niin miksi ei?

Kirjan ja ruusun päivä?

Kuulin juuri radiosta, että tänään vietetään "kirjan ja ruusun päivää".  Idea taitaa olla kaupallinen. Halutaan edistää kirjojen myyntiä. Siinä ei todellakaan ole mitään pahaa, mutta aina silti kaupallisuus ja kaikenlainen ajatus kulutuksen lisäämisestä hieman särähtää.


Voisihan ajatella, että kannustetaan lukemista, kirjojahan saa lainata ilmaiseksi kirjastosta ja vanhoja klassikkoja voi lukea netistä Project Gutenbergin sivuilta.


On kuulunut huhuja, että kirjojen lukeminen on vähenemässä. Tämä olisi vahinko, koska kirjoittaminen ja lukeminen ovat koko ihmiskunnan sivilisaation peruskiviä. Lukutaito on kyky rakentaa kirjoitetusta symbolikielestä päähänsä elävä malli, todellisuuden kuva. Minun mielestäni tämä kyvyn tilastollinen heikkeneminen tulee näkymään yleisenä älyllisen ajattelukyvyn laskemisena. Elokuvien katseleminen ei harjoita vastaavalla tavalla katsojan aivoja. Seuraukset voivat olla kohtalokkaista esimerkiksi kyvyttömyytenä hahmotta ja suhteuttaa maailman ongelmia.


Minä pidän tieteiskirjallisuuden ja fantasiakirjallisuuden harrastamista vielä tärkeämpänä kuin reaaliarkea kuvaavaa proosaa. Näiden alueiden lukeminen pakottaa aivot laajentamaan käsitekarttaansa.


Minun on tunnustettava, että olen itse lukenut vuosikymmenien kuluessa enemmän tietokirjoja kuin kaunokirjallisuutta, mutta aina vähintään kesälukemistona on ollut juonellista kirjallisuutta.


Jospa siis yrittäisimme jarruttaa siviilisaation rappeutumista ja jatkaa kirjoittamisen sekä lukemisen kulttuuria. Minulla on yksi oma romaani valmiina (Tonttumetsä ), kolme muuta työ alla ja lisäksi pohdiskelen mahdollisuutta toteuttaa novelli.

Toinen romaani on vahvasti tulossa

Sain eilen peikkoaiheisen, toisen tieteisfantasiaromaanini nollaversion kirjoitettua loppuun. Tarina on siis kokolailla lukkoon lyöty. Edessä on kuukausia kestävä hiominen, toivottavasti esilukijoiden avulla.


En ole vielä päättänyt teoksen nimeä. Ihan ensimmäisissä versioissa oli "Metsä ja Maailmankaikkeus", mutta nyt se kuullostaa hieman ontolta ja teennäiseltä. Tällä hetkellä takakansitekstissä kirjan nimeksi mainitaan "Korpimetsän dryadi", mutta se voi vielä muuttua, varmaan muuttuukin.

Takakansi

"Korpimetsän dryadi" kertoo pikkutytön ja peikkojen ystävyydestä, jonka avulla suuretkin ongelmat lopulta ratkeavat. Tarina on tieteisfantasia, aikuisten satu, sijoittuen ajallisesti 1950- ja -60-luvuille, samaan todellisuuteen kuin suunnilleen nykyaikaan sijoittuva ensimmäinen kirjani ”Mökki Tonttumetsän rannalla”. "Korpimetsän dryadi" ei ole koko pituudeltaan aivan yhtä lämminhenkinen, vaan tapahtumat ja kokemukset ovat ajoittain melko vaikeita ja synkkiäkin.

Kun tontut ovat toinen ihmislaji, niin peikot ovat homininilaji, "neljäs simpanssi" (kolme muuta ovat simpanssit, bonobot ja ihmiset). Peikkojen suku erkani muista hominineista (simpanssien esi-isistä) pian sen jälkeen kuin ihmisten esi-isätkin ja kehittyi eri suuntaan, asuttaen ensimmäisenä hominininä pohjoiset havumetsät ja kutistuen pienen kissan kokoiseksi, mutta kahdella jalalla käveleväksi, laajojen alueiden älykkäimmäksi olennoksi ennen ihmisten saapumista.

Itse pidän kirjaa juonellisesti onnistuneempana kuin tonttukirjaa. Tarina on muodostaa yhtenäisemmän kokonaisuuden. Tämäkin kirja on "kehitystarina". Kohteena on muutos kuusivuotiaasta pikkutytöstä 20-vuotiaaksi naiseksi. Elämä ja kehitys tapahtuu poikkeuksellisissa olusuhteissa, suomalaisessa metsässä, luonnon armoilla. Voidaan tietysti aiheellisesti kysyä, onko minulla edellytyksiä käsitellä tällaista teemaa, mutta ainakin olen kokenut, ja edelleen koen, vahvasti isällisiä tunteita tarinan tyttöä kohtaan ja myötäelänyt hänen vaihtelevia vaiheitaan.

Jos joku edellisen kirjan lukijoista tunsi itsenä vaivautuneeksi sen teoksen sisältämästä "eroottisesta" sisällöstä, niin voi lohduttaa, että tästä uudesta kirjasta vastaava aihepiiri lähes kokonaan puuttuu.

Harkitsen vakavasti koettavani maalata kirjaan kansikuvan, ainakin teen yrityksen. Kirja+kansikuva edustaisi kokonaisvaltaisempaa taidekäsitystä. Tonttukirjan kannessa harrastin vain kuvankäsittelyä.