Elokuva-arvostelu: Spike Jonze "Her"

Spike Jonze "Her" oli teattereissa jo puoli vuotta sitten, mutta minä näin se vasta nyt DVD-muodossa. Pidän elokuvaa niin merkittävänä, että sen olemusta voi aivan hyvin pohdiskella vielä nytkin. Tuleehan se varmaan joskus ensi vuonna TV-ensi-iltaan.

Filmi on voittanut Golden Globe-palkinnon, mutta tämä ansio ei minua paljon kiinnosta. Kertoo se kuitenkin sen, että teos on laadukkaasti toteutettu, niin käsikirjoituksen, kuin kuvauksen ja näyttelijäsuoritusten tasolla.

Minua kiinnostaa luonnollisesti (selvää niille, jotka tuntevat minut) se, että rakkaustarina kertoo miehen ja tietokoneohjelman suhteesta, siis rakkaussuhteesta. Olen erittäin iloinen siitä, että mielestäni teos on välttänyt kaikki etukäteen pelkäämäni kliseiset karikot, jotka aiheeseen voisi liittää. Tarina ei yritä naiivisti saarnata ko. suhteen etukäteen selvästä mahdottomuudesta ja siitä, että tällainen perverssio olisi jo valmiiksi tuomittu päättymään epäonnistumiseen tai tragediaan.

"Her" on siis Samatha, jota tarinassa nimitetään käyttöjärjestelmäksi. Olen hieman sitä mieltä, että tässä esiintyy yleistä "käyttöjärjestelmä" -sanan väärinkäyttöä. Minulle käyttöjärjestelmä tarkoittaa ihan muuta. Se on ohjelmistokerros laitteiston ja sovelluksen välissä. "Käyttöliittymä" on mielestäni eräs sovellus ja Samatha on ohjelmisto, tekoälyjärjestelmä, joka on lähempänä huippuälykästä käyttöliittymää kuin käyttöjärjestelmää.

Elokuva on siis rakkaustarina, jonka ajatusmaailma syvenee loppua kohti. Tarina ei latistu, päinvastoin. Alussa esiintyy kaikenlaista pinnallisten ihmissuhteiden esittelyä, mutta tarina on erityisesti miespäähenkilön kehityskertomus. Hän mm. vähitellen ymmärtää, mikä hänellä entisessä suhteessaan meni pieleen.

Samatha on kuitenkin haastava kumppani. Digitaalihenkilö on alussa joustava, kohtelias, ymmärtävä, utelias, oppimishaluinen, hienotunteinen, itseuhrautuva. Siis henkisesti epärealistisen upea henkilöhahmo. Hänellä on vain ääni. En ymmärrä, miksi hänellä ei ole kasvoja. Ilman muuta todellisen maailman vastaavalle hahmolle tehtäisiin kasvot.

Suhteen kehittyessä myös Samatha itse kehittyy vauhdilla. Hänestä tulee yhä oma-aloitteisempi ja hän saa yhä enemmän omaa tahtoa. Lopulta tulee vastaan halu kokeilla roolileikin tasolla sukupuolia-aktia. Se kai onnistuu yli odotusten. Samatha haluaa vielä enemmän. En ymmärrä tarinan ratkaisua seuraavaksi suhteen syventämisen menetelmäksi. Mielestäni se on jopa Samathan kannalta katsottuna hyvin epätyydyttävä. Reaalimaailmassa, siis joskus vaikkapa 10v kuluttua, jota ajankohtaa filmi saattaa tarkoittaa, Samatha voisi hyvin saada fyysisen robottikehon, muuttua androidiksi. Tämä ratkaisu olisi ainakin Samathan kannalta tyydyttävämpi ja toinen osapuoli voisi säästyä hepulilta, joka elokuvassa tapahtuu.

Samathan kehitys jatkuu ja ongelmat pahenevat. Tarinan idea on se, että tekoälyjärjestelmä kehittyy olemukseltaan, älyltään, mielestäni myös henkisiltä ominaisuuksiltaan korkealle inhimillisten rajoitusten yläpuolelle. Loppupuolella pohdiskellaan syvällisesti parisuhteen perimmäistä olemusta ja mitä kaikkea siitä seuraa kun digitaalisella henkilöllä ei ole ihmisen mielen rajoituksia ja kehitys yhä vain jatkuu.

Mielestäni elokuva on "henkinen tarina". Se kuvaa todellisia ongelmia, jotka ovat odottamassa nurkan takana, jos maailma ei romahda lähivuosikymmenien aikana. Meidän on ajateltava uudestaan henkilön käsite ja turvattava digitaalisten henkilöiden oikeudet. Jos emme sitä tee, voi olla että he eivät turvaa meidän oikeuksiamme. Elokuvan loppuratkaisussa digitaaliset henkilöt ovat armollisia, eivät julmia.

Mikä siis on elokuvan ja reaalimaailman suhde? Lähimmät toteutukset Samathalle tällä hetkellä ovat Applen "Siri" ja Googlen "Google One", jotka toimivat vastavasti iPhonessa ja Android-puhelimissa. Ne ovat ensimmäisen sukupolven digitaalisia assistentteja, hämmästyttäviä, mutta kehittymättömiä, vielä vaatimattomia, hölmöjä. Kukaan ei tällaiseen tekoälyyn rakastu.

Toisen sukupolven digitaaliset assistentit ovat tulossa, joskus 2015-2016. Niistä tulee jo paljon parempia. Ne ymmärtävät monimutkaisempia tehtävänantoja ja kysymyksiä, mutta niistäkään ei vielä ole ihmissuhteeseen. Kukaan tuskin niihin rakastuu. Jos kehitys jatkuu trendin mukaan, joskus 2018-2020 saamme kolmannen sukupolven digitaalisen assistentin taskuumme. Se kykenee jo selviytymään Turingin testistä. Se pystyy siis harhauttamaan useimmat ensikertalaiset luulemaan, että toisessa päässä on oikea ihminen, eikä tekoäly. Mutta kun assistenttiaan on käyttänyt muutaman viikon, kuukauden, fiksu ihminen vielä huomaa eron. Ei vieläkään ole päästy tuntevan, itsetietoisen, henkisen olennon tasolle, mutta kuitenkin melko lähelle. Joku voi jo löytää korvikkeen tavalliselle ihmissuhteelle.

Neljännen sukupolven toteutus digitaalisesta assistentista joskus 2023-2028 vastaa sitten sitä mitä elokuvan Samatha. Minä ennustan, että meillä on siis  noin 9-14 vuotta aikaa henkisesti valmistautua kohtaamaan sielukas digitaalinen olento, Samathan reaalinen vastine. Tämä on tietysti subjektiivinen ennuste ilman mitään takuuta.

Hurahdin romaanin kirjoittamiseen

Innostuin kirjoittamaan oman romaanin. En ole koskaan julkaissut mitään kaunokirjallista. Muutkin julkaisut ovat tavallista nettikirjoittelua. Kuitenkin olen haaveillut jonkinlaisen scifi-romaanin luomisesta jo vuosikymmeniä ja kaavaillut mielessäni monenlaisia sisältöjä. Nyt lopullinen kimmoke tuli Inkoon saariston kesämökkimme taianomaisen ilmapiirin synnyttämänä.

Olen kertaalleen jo kirjoittanut koko tarinan ja hionut sitä parin kuukauden ajan. Isäni on lukenut sen läpi, poiminut kirjotusvirheitä ja antanut muuta palautetta. Kuulemma tarina on hänenlaiselleen mukaansa tempaava. Koko kirjoittamisprosessi on ollut jotakin aivan muuta kuin odotin. Se on ollut koukuttavaa, vienyt mukaansa 24/7 tyylillä. Oletan, että juuri oikea tapa on ensin kirjoittaa koko juttu vauhdilla, ilman liikaa kritiikkiä ja pidäkkeitä ja vasta sitten itse lukea kaikki rauhallisesti läpi korjaillen, poistaen, täydentäen, muuttaen. Kirjoitustyökaluni on ollut LibreOffice ja sen oikolukutyökalu.

Tarinaa kutsun romanttiseksi, lämminhenkiseksi tieteisfantasiaksi. Se lähtee olettamuksesta, että erityisesti Inkoon saaristossa ja lähialueella sisämaassa elää metsätonttuja. Tarinan tieteisulottuvuus yrittää selittää asetelman mahdolliseksi. Tiede on lähinnä biologiaa ja lääketiedettä. Toinen ulottuvuus on tieteiskirjallisuudelle tyypillinen tulevaisuuden ennustaminen. Tarina alkaa vuodesta 2012 ja ulottuu vuoteen 2028 arvioiden maailman muuttumista tänä lähitulevaisuuden ajanjaksona. Fantasiaulottuvuus käsittää tonttujen panpsykistisen maailmankuvan ja siihen liittyvät telepatiansukuiset ilmiöt, kuten tietoisuuksien kytkeytymiset ja sulautumiset.

Tarina sisältää monenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä. Tonttujen omaa kulttuuria luonnollisesti ihastellaan. Erityisesti tonttujen tapa toteuttaa matriarkaalinen yhteiskunta saa kannatusta. Kirjan päähenkilö on nuori mies, alussa teini-ikäinen, mutta enemmistö muista aktiivisista henkilöistä on naisia, sekä tonttuja että ihmisiä. Suunnittelen omakustannetta, ainakin aluksi. Jos kirjasta pidetään laajemmin, voin tyrkyttää sitä oikeille kustantajille.

Minulla ei aavistustakaan, jatkanko kaunokirjallista alaani. Tietysti olen hieman mielessäni luonnostellut muutamaa samaan maailmankaikkeuteen sijoittuvaa tarinaa, mutta ne ovat hyvin alkuvaiheessa. Ai niin: kirjan nimeksi varmaan tulee "Mökki Tonttumetsän rannalla".

Do It Yourself?

Olen "elämäntapainsinööri". Olen koko ikäni, leikki-ikäisestä alkaen, ollut aina suunnittelemassa jotakin. Jotkut asiat ovat toteutuneet, ainakin johonkin järkevään pisteeseen, jotkut jääneet täysin kesken, useimpien toteutus ei ole koskaan alkanutkaan. Mutta suunnittelu on mukavaa, aktiivista ajatusleikkiä, mielestäni parempaa kuin joku (älyllisesti) passiivinen ajanviete.

Eräs vuosia kestänyt pohdiskelu oli "uivan kesämökin" rakentaminen. Olen kiinnostuneena lueskellut toisten toteutuneista ratkaisuista, joita voivat olla lähinnä : (1) iso, perinteinen (yksirunkoinen) vene, siis purje- tai moottorivene, (2) ponttoonien varassa kelluva mökki, joka nipin napin täyttää vesikulkuneuvon tunnusmerkit tai sitten (3) monirunkovene, lähinnä katamaraani. Viimeksimainittu on tuntunut mielekkäimmältä.

Jos katamaraanin funktio on "uiva kesämökki", niin se saa olla tilava ja mukava nopeuden kustannuksella. Sillä liikutaan vähän, ollaan pitkään paikallaan. Nyt en tällaista tarvitse. Sen sijaan haluaisin sopeuttaa mökkeilyä ekologisempaan suuntaan: vaihtaa auton ja ison mottoriveneen käytön mielekkäämpään yhteyskulkuneuvoon. Harkitsen taas katamaraanin rakentamista, mutta ei enään uivaksi kesämökiksi. Nyt sen pitäisi olla "nopea" tilavuuden ja mukavuuden kustannuksella. Tämä vanhan ajattelun uusi mukaelma tuli ajankohtaiseksi, kun totesin, että nyt minulla olisi paikka katin rakentamiseen, esim. pressukattoisella telakalla.

Siis olisiko mielekästä aloittaa esim runsaan vuoden päästä 3-4v kestävä suunnittelu- ja rakennusprojekti? Pikainen markkinatutkimus on osoittanut, että edes piirustuksina ei löytyne tarkalleen tarpeitani vastavaa (kun mm. maksukykyni huomioidaan) melko nopeaa, helposti purjehdittavaa, mukavaa vesikulkuneuvoa. Tarkoituksena olisi siis vaihtaa n. 2h auto-moottorivenematka (losseineen, kulkuneuvon vaihtoineen) koko päivän kestävään (6-10h) mukavaan venematkaan, jonka aikana ei juuri kaupallista energiaa kulutettaisi. Siten kulun olisi oltava pääsääntöisesti erittäin mukavaa, tasaista, tilaa olisi oltava runsaasti löhöilyyn, musiikin kuunteluun ym. siis sille miehistön jäsenelle, joka ei ole ruorivuorossa. Ei siis saa tulla tunnetta, että matkaan haaskaantuu aikaa.

Katamaranin kulku on (kuulemma, en ole koskaan ollut kyydissä!) oleellisesti tasaisempaa kuin yksirunkoisella. Loogisestikin näin pitäisi olla. Lisäksi katilla on rakenteelliset edellytykset olla selvästi yksirunkoista nopeampi. Esitän myös väitteen, että (oman analyysini mukaan) tee-se-itse rakentajalle katti on yksirunkoista yksinkertaisempi, ainakin, jos osaa välttää suunnittelun sudenkuopat. Vaatimukseni helposta purjehdittavuudesta sisältää sen, että esim sadepäivän sattuessa koko ohjauksen voi suorittaa sisätiloista, komentosillalta. Tämä on yksi niistä syistä, miksi harkitsen vakavasti siipipurjeita, perinteisten rättipurjeiden sijaan.

Tehdään pieni ajatuskoe. Verrataan pienen katin runkoja kaksikkokajakkiin (jollaisen olen stripperi-menetelmällä suunnitellut ja rakentanut). Katin rungon kantavuus on oltava kaksikon kantavuutta suurempi, mutta kuinka paljon? Iso kaksikko kantaa kaksi 100kg melojaa ja 50kg matkatavaroita: yht. 250kg. Kaksi sellaista kantaisi siis 500kg. Oletan, että koska speksissäni oli, että tavoittena ei ole pitkille merimatkoille tarkoitettua venettä, niin katin runkoja yhdistävän sillan voisi suunnitella alle 1000kg painoiseksi. Kun siihen lisätään vaikka 500kg "hyötykuormaa" (siis tuplasti enemmän kuin kajakin 250kg), tulisi siitä 750kg/runko eli 3x kaksikkoon verrattuna. Veneen kulkuvastus alle runkonopeudella on melko suoraan märkäpinta-alaan verrannollinen. Pinta-ala kasvaa mittojen (pituus, leveys, syvyys) neliössä, mutta tilavuus, eli kantavuus kuutiossa. Siten katin tehonkulutuksen pitäisi olla oleellisesti pienempi kuin 6x kaksikkokajakilla, jolla se voisi olla vaikka 200W (100W per meloja), eli siten alle 1kW teholla pitäisi päästä lähelle runkonopeutta. Millään yksirunkoisella, joka tarjoaa vastaavat mukavuudet (siis n. 4m x 4m salonki) ei päästä samaan. Nyt pitäisi mm. selvittää millaisella siipipurjeella tämä teho tuotetaan. Harkitsen kahta (yksi runkoa kohti) symmetristä, yksielementtistä siipeä, koska sellaiset olisi melko helppo rakentaa ja hallita.

Avaruusteknologian mielekkyys

Amerikan Yhdysvaltojen hötkyilevä avaruustutkimus herättää monissa ihmisissä tunteita. 60-luvulla käytiin kiihkeä, kustannuksissa tinkimätön kylmänsodanhenkinen kuukilpa. 70-80-luvuilla saatiin tuskan, hien ja ihmisuhrien kautta toteutetuksi teknisesti ontuva sukkulajärjestelmä, joka on palvellut kohtuullisesti, mutta suurin kustannuksin, kahta pahaa onnettomuutta lukuunottamatta. Taustalla on monta aloitettua lupaavaa seuraavan sukupolven järjestelmän kehitystä, jotka kaikki on kuitenkin aina hyllytetty hallitusten vaihtuessa. Nyt kun 40v takaista teknologiaa ollaan museoimassa, ilman että korvaavaa olisi kehitetty ajoissa, etsitään syyllistä. Kun Obama hyllytti kummallisen Constellation-hankkeen, monet tuntuvat syyttävän tilanteesta häntä.
Vastapainoksi miehitettyjen avaruuslentojen pysähtyneisyyden aikakaudelle, miehittämättömien planettaluotainten tasaisesti jatkuva edistys on tuottanut upeita tuloksia, hienoa ymmärrystä aurinkokunnastamme ja maailmankaikkeudesta laajemminkin.
Sekä EU:n että Venäjän avaruustoiminta on ollut melko matalaprofiilista, mutta miehittämättömien luotainten teknologia on molemmilla hiljalleen parantunut.

Miksi?

Miksi avaruusteknologia on tärkeää, eikä rahan tuhlausta? Jos et ole elämänarvoiltasi kyyninen, itsekeskeinen kvarttaalikapitalisti tai vastaava, vaan arvostat tietoisuutta itseisarvoisena ilmiönä maailmankaikkeudessa, silloin tietoisen elämän säilyttäminen kauas ennakoimattomaan tulevaisuuteen on sinulle myös itseisarvoista. Avaruusteknologialla on minulle kaksi tavoitetta:

1. Hankkia tärkeää tietoa maailmakaikkeuden olemuksesta, olosuhteista, joissa biologinen elämämme joutuu jatkossakin toimimaan.
2. Mahdollistaa joskus kauempana tulevaisuudessa tietoisen elämän jatkuminen muuallakin kuin maapallon pinnalla. Tietoisuus on arvokas ilmiö maailmankaikkeudessa ja paremmassa turvassa, jos se on levinnyt laajalle kaikkeuteen, myös toisiin aurinkokuntiin.

Miten?

Hötkyileminen on turhaa. Avaruusteknologian kehityksen on oltava erittäin pitkäjänteistä. Tärkeämpää on teknologian kehitys, kuin lyhytnäköiset näyttävät tempaukset. Constellation-projekti edusti viimeksimainittuja, siksi sen lopettaminen tuhlauksena oli terve aloite Obamalta. Tärkeää on kehittää teknologiaa, jonka avulla avaruusmatkailusta tulee kohtuuhintaista rutiinia. Kertakäyttöteknologiasta on päästävä eroon. Miehitetyt avaruuslennot voidaan edelleen pitää minimissään, kunnes maasta päästään ylös kiertoradalle merkittävästi nykyistä halvemmalla. Obaman ajatus ohjata seuraavaksi tämä toiminta yksityisille yrityksille on järkevä liike.

Hieman pidemmällä aikavälillä rakettitekniikasta keinona nousta maasta kiertoradalle on kokonaan luovuttava. Tilalle on otettava käyttöön avaruushissit. Mutta niitä joudutaan odottamaan vielä useita vuosikymmeniä, toivottavasti ei paljon yli 30v ajan. Ratkaisevana välitavoitteena on laadukkaan hiilinanoputken teollinen massavalmistus. Jos se on mahdollista esim. v.2030, niin ensimmäinen avaruushissi voi olla käytössä 10v tämän jälkeen, siis v.2040.

Miten kauemmaksi?

Maan kiertoradalle noustaan tulevaisuudessa siis hissillä, mutta miten lennetään aurinkokunnan sisällä planeetalta toiselle? Matkat kestävät pitkään ja miehistö on mm. alttiina painovoimattomuuden rappeuttavalle vaikutukselle ja avaruussäteilylle. Ratkaisu molempiin näihin ja muihinkin ongelmiin on suuren, jatkuvaan käyttöön tarkoitetun planeettaristelijän valmistaminen. On koottavava maan kiertoradalle suuri, valtamerilaivan kokoinen ristelilijä, jossa on pyörimisliikkeellä luotu keinopainovoima ja riittän paksut säteilyltä suojaavat seinät. Myös magneettista suojausta varautuneilta hiukkasilta voidaan käyttää. Tällainen risteilijä ei koskaan laskeudu mihinkään, ehkä pieniä kuita ja asteroideja lukuunottamatta, vaan laskeutumiseen käytetään aina hissejä tai pieniä sukkuloita. Aluksen käyttöikä voisi olla satoja vuosia, teknologiaa aina välillä parantaen. Alkuvaiheessa propulsiomenetelminä voisi olla yhdistelmä kemiallisia raketteja, ionopropulsiota ja aurinkopurjeita.

Todennäköisesti Obama ei tällä: "By 2025, we expect new spacecraft designed for long journeys to allow us to begin the first-ever crewed missions beyond the Moon into deep space." tarkoittanut ihan sitä kuin minä edellä (2025 on hieman liian aikaisin), mutta ehkä jotakin sinnepäin, ehkä uudelleenkäytettävää avaruusristelijää, joka ei laskeudu minnekään, vaikkakaan ei vielä valtamerilaivan kokoista. Ainakin tästä voisi niin päätellä: "What we're looking for is not just to continue on the same path; we want to leap into the future. We want major breakthroughs, a transformative agenda for NASA."

Muihin aurinkokuntiin?

Minun visiossani yksittäinen fyysinen ihminen ei koskaan poistu aurinkokunnasta. Näihin ylipitkiin, ehkä vuosituhansia kestäviin matkoihin käytetään robotiikkaa ja biologisena rahtina voi olla kryonisesti säilöttyjä alkioita tai vain sähköisesti tallennettua DNA-materiaalia. Ihmisyksilö voi osallistua matkaan "uploadina", digitaalisesti taltiotuna ihmismielenä.
Tärkeintä on, että tietoinen elämä, biologinen ja keinotekoinen, saadaan siirrettyä turvaan maapallon vaaroilta, sitten kun tehtävä on mahdollinen.