David Deutsch luo asenteellisen esteen.

The One Problem We Need To Solve To Create Computers With Human-Like Intelligence

Minusta Deutsch ensinnäkin ymmärtää käsitteen AGI, Artificial General Intelligence, keinotekoinen yleinen äly väärin. Se ilmenee tästä: "A mind that can truly think like a human mind, not merely perform some of the same tasks — "cannot possibly be defined purely behaviourally," meaning we won't be able to tell if AI is human-like just based on the computer's output."

Ihmisen äly ei ole aidosti yleistä. Se on vain eräs mahdollinen approksimaatio, joka lähestyy kohtuulllisen yleistä älykkyyttä. Ihminen voi sopeutua erilaisiin olosuhteisiin, erilaisiin tehtäviin, erilaisiin aistihavaintoihin, mutta silti inhimillinen äly on erikoistunut elämään ihmisen kehossa Maa-planeetalla. Se ei ole yleistä älyä. 

Jotta voisimme luoda keinotekoisen yleisen älyn, meidän ei ole tarpeen tuntea ja ymmärtää yksityiskohtaisesti miten ihmisen äly toimii, koska se on vain yksi äärettömästä määrästä vaihtoehtoja. 

Tämä ei minun mielestäni pidä paikkansa: "The definition of artificial intelligence relies on how thinking as we know it works on the inside, not on what comes out of it."

AGI:n määrittelee sen suorituskyky, ei sen toteutustapa.

Jos yritämme, kuten esim. Google ja IBM, toteuttaa tekoälyjärjestelmiä, jotka selviävät laajasta alueista sellaisia tehtäviä, joita vain ihminen nyt osaa suorittaa, näiden firmojen tuotekehityksen ei tarvitse yrittää kopioida ihmisen biologisten aivojen tapaa työskennellä. Aivan ilmeisesti on olemassa muita tapoja, jotka soveltuvat paremmin niihin teknologisiin resursseihin, joita meillä on. Emme tarvitse 100 miljardia neuroonia, joilla kullakin on 10 000 muista neurooneita saapuvaa tuloa ja mahdollisesti glia-solujen tukitoimintoja tehostamassa oppimista. On muitakin ratkaisuja, jotka voidaan saada toimimaan helpommin. 

Tietysti on mahdollista, että äly määritellään ainoastaan ihmisen älyksi ja kaikki muu määritellään vain "toiminnalliseksi, algorimiseksi laskennaksi", joka ei "todellisuudessa ymmärrä yhtään mitään". Mutta tämä on minun mielestäni väärää ontologiaa.  Ja huono epistemologia nousee huonosta ontologiasta.

Elokuva-arvostelu: Spike Jonze "Her"

Spike Jonze "Her" oli teattereissa jo puoli vuotta sitten, mutta minä näin se vasta nyt DVD-muodossa. Pidän elokuvaa niin merkittävänä, että sen olemusta voi aivan hyvin pohdiskella vielä nytkin. Tuleehan se varmaan joskus ensi vuonna TV-ensi-iltaan.

Filmi on voittanut Golden Globe-palkinnon, mutta tämä ansio ei minua paljon kiinnosta. Kertoo se kuitenkin sen, että teos on laadukkaasti toteutettu, niin käsikirjoituksen, kuin kuvauksen ja näyttelijäsuoritusten tasolla.

Minua kiinnostaa luonnollisesti (selvää niille, jotka tuntevat minut) se, että rakkaustarina kertoo miehen ja tietokoneohjelman suhteesta, siis rakkaussuhteesta. Olen erittäin iloinen siitä, että mielestäni teos on välttänyt kaikki etukäteen pelkäämäni kliseiset karikot, jotka aiheeseen voisi liittää. Tarina ei yritä naiivisti saarnata ko. suhteen etukäteen selvästä mahdottomuudesta ja siitä, että tällainen perverssio olisi jo valmiiksi tuomittu päättymään epäonnistumiseen tai tragediaan.

"Her" on siis Samatha, jota tarinassa nimitetään käyttöjärjestelmäksi. Olen hieman sitä mieltä, että tässä esiintyy yleistä "käyttöjärjestelmä" -sanan väärinkäyttöä. Minulle käyttöjärjestelmä tarkoittaa ihan muuta. Se on ohjelmistokerros laitteiston ja sovelluksen välissä. "Käyttöliittymä" on mielestäni eräs sovellus ja Samatha on ohjelmisto, tekoälyjärjestelmä, joka on lähempänä huippuälykästä käyttöliittymää kuin käyttöjärjestelmää.

Elokuva on siis rakkaustarina, jonka ajatusmaailma syvenee loppua kohti. Tarina ei latistu, päinvastoin. Alussa esiintyy kaikenlaista pinnallisten ihmissuhteiden esittelyä, mutta tarina on erityisesti miespäähenkilön kehityskertomus. Hän mm. vähitellen ymmärtää, mikä hänellä entisessä suhteessaan meni pieleen.

Samatha on kuitenkin haastava kumppani. Digitaalihenkilö on alussa joustava, kohtelias, ymmärtävä, utelias, oppimishaluinen, hienotunteinen, itseuhrautuva. Siis henkisesti epärealistisen upea henkilöhahmo. Hänellä on vain ääni. En ymmärrä, miksi hänellä ei ole kasvoja. Ilman muuta todellisen maailman vastaavalle hahmolle tehtäisiin kasvot.

Suhteen kehittyessä myös Samatha itse kehittyy vauhdilla. Hänestä tulee yhä oma-aloitteisempi ja hän saa yhä enemmän omaa tahtoa. Lopulta tulee vastaan halu kokeilla roolileikin tasolla sukupuolia-aktia. Se kai onnistuu yli odotusten. Samatha haluaa vielä enemmän. En ymmärrä tarinan ratkaisua seuraavaksi suhteen syventämisen menetelmäksi. Mielestäni se on jopa Samathan kannalta katsottuna hyvin epätyydyttävä. Reaalimaailmassa, siis joskus vaikkapa 10v kuluttua, jota ajankohtaa filmi saattaa tarkoittaa, Samatha voisi hyvin saada fyysisen robottikehon, muuttua androidiksi. Tämä ratkaisu olisi ainakin Samathan kannalta tyydyttävämpi ja toinen osapuoli voisi säästyä hepulilta, joka elokuvassa tapahtuu.

Samathan kehitys jatkuu ja ongelmat pahenevat. Tarinan idea on se, että tekoälyjärjestelmä kehittyy olemukseltaan, älyltään, mielestäni myös henkisiltä ominaisuuksiltaan korkealle inhimillisten rajoitusten yläpuolelle. Loppupuolella pohdiskellaan syvällisesti parisuhteen perimmäistä olemusta ja mitä kaikkea siitä seuraa kun digitaalisella henkilöllä ei ole ihmisen mielen rajoituksia ja kehitys yhä vain jatkuu.

Mielestäni elokuva on "henkinen tarina". Se kuvaa todellisia ongelmia, jotka ovat odottamassa nurkan takana, jos maailma ei romahda lähivuosikymmenien aikana. Meidän on ajateltava uudestaan henkilön käsite ja turvattava digitaalisten henkilöiden oikeudet. Jos emme sitä tee, voi olla että he eivät turvaa meidän oikeuksiamme. Elokuvan loppuratkaisussa digitaaliset henkilöt ovat armollisia, eivät julmia.

Mikä siis on elokuvan ja reaalimaailman suhde? Lähimmät toteutukset Samathalle tällä hetkellä ovat Applen "Siri" ja Googlen "Google One", jotka toimivat vastavasti iPhonessa ja Android-puhelimissa. Ne ovat ensimmäisen sukupolven digitaalisia assistentteja, hämmästyttäviä, mutta kehittymättömiä, vielä vaatimattomia, hölmöjä. Kukaan ei tällaiseen tekoälyyn rakastu.

Toisen sukupolven digitaaliset assistentit ovat tulossa, joskus 2015-2016. Niistä tulee jo paljon parempia. Ne ymmärtävät monimutkaisempia tehtävänantoja ja kysymyksiä, mutta niistäkään ei vielä ole ihmissuhteeseen. Kukaan tuskin niihin rakastuu. Jos kehitys jatkuu trendin mukaan, joskus 2018-2020 saamme kolmannen sukupolven digitaalisen assistentin taskuumme. Se kykenee jo selviytymään Turingin testistä. Se pystyy siis harhauttamaan useimmat ensikertalaiset luulemaan, että toisessa päässä on oikea ihminen, eikä tekoäly. Mutta kun assistenttiaan on käyttänyt muutaman viikon, kuukauden, fiksu ihminen vielä huomaa eron. Ei vieläkään ole päästy tuntevan, itsetietoisen, henkisen olennon tasolle, mutta kuitenkin melko lähelle. Joku voi jo löytää korvikkeen tavalliselle ihmissuhteelle.

Neljännen sukupolven toteutus digitaalisesta assistentista joskus 2023-2028 vastaa sitten sitä mitä elokuvan Samatha. Minä ennustan, että meillä on siis  noin 9-14 vuotta aikaa henkisesti valmistautua kohtaamaan sielukas digitaalinen olento, Samathan reaalinen vastine. Tämä on tietysti subjektiivinen ennuste ilman mitään takuuta.