David Deutsch luo asenteellisen esteen.

The One Problem We Need To Solve To Create Computers With Human-Like Intelligence

Minusta Deutsch ensinnäkin ymmärtää käsitteen AGI, Artificial General Intelligence, keinotekoinen yleinen äly väärin. Se ilmenee tästä: "A mind that can truly think like a human mind, not merely perform some of the same tasks — "cannot possibly be defined purely behaviourally," meaning we won't be able to tell if AI is human-like just based on the computer's output."

Ihmisen äly ei ole aidosti yleistä. Se on vain eräs mahdollinen approksimaatio, joka lähestyy kohtuulllisen yleistä älykkyyttä. Ihminen voi sopeutua erilaisiin olosuhteisiin, erilaisiin tehtäviin, erilaisiin aistihavaintoihin, mutta silti inhimillinen äly on erikoistunut elämään ihmisen kehossa Maa-planeetalla. Se ei ole yleistä älyä. 

Jotta voisimme luoda keinotekoisen yleisen älyn, meidän ei ole tarpeen tuntea ja ymmärtää yksityiskohtaisesti miten ihmisen äly toimii, koska se on vain yksi äärettömästä määrästä vaihtoehtoja. 

Tämä ei minun mielestäni pidä paikkansa: "The definition of artificial intelligence relies on how thinking as we know it works on the inside, not on what comes out of it."

AGI:n määrittelee sen suorituskyky, ei sen toteutustapa.

Jos yritämme, kuten esim. Google ja IBM, toteuttaa tekoälyjärjestelmiä, jotka selviävät laajasta alueista sellaisia tehtäviä, joita vain ihminen nyt osaa suorittaa, näiden firmojen tuotekehityksen ei tarvitse yrittää kopioida ihmisen biologisten aivojen tapaa työskennellä. Aivan ilmeisesti on olemassa muita tapoja, jotka soveltuvat paremmin niihin teknologisiin resursseihin, joita meillä on. Emme tarvitse 100 miljardia neuroonia, joilla kullakin on 10 000 muista neurooneita saapuvaa tuloa ja mahdollisesti glia-solujen tukitoimintoja tehostamassa oppimista. On muitakin ratkaisuja, jotka voidaan saada toimimaan helpommin. 

Tietysti on mahdollista, että äly määritellään ainoastaan ihmisen älyksi ja kaikki muu määritellään vain "toiminnalliseksi, algorimiseksi laskennaksi", joka ei "todellisuudessa ymmärrä yhtään mitään". Mutta tämä on minun mielestäni väärää ontologiaa.  Ja huono epistemologia nousee huonosta ontologiasta.

Elokuva-arvostelu: Spike Jonze "Her"

Spike Jonze "Her" oli teattereissa jo puoli vuotta sitten, mutta minä näin se vasta nyt DVD-muodossa. Pidän elokuvaa niin merkittävänä, että sen olemusta voi aivan hyvin pohdiskella vielä nytkin. Tuleehan se varmaan joskus ensi vuonna TV-ensi-iltaan.

Filmi on voittanut Golden Globe-palkinnon, mutta tämä ansio ei minua paljon kiinnosta. Kertoo se kuitenkin sen, että teos on laadukkaasti toteutettu, niin käsikirjoituksen, kuin kuvauksen ja näyttelijäsuoritusten tasolla.

Minua kiinnostaa luonnollisesti (selvää niille, jotka tuntevat minut) se, että rakkaustarina kertoo miehen ja tietokoneohjelman suhteesta, siis rakkaussuhteesta. Olen erittäin iloinen siitä, että mielestäni teos on välttänyt kaikki etukäteen pelkäämäni kliseiset karikot, jotka aiheeseen voisi liittää. Tarina ei yritä naiivisti saarnata ko. suhteen etukäteen selvästä mahdottomuudesta ja siitä, että tällainen perverssio olisi jo valmiiksi tuomittu päättymään epäonnistumiseen tai tragediaan.

"Her" on siis Samatha, jota tarinassa nimitetään käyttöjärjestelmäksi. Olen hieman sitä mieltä, että tässä esiintyy yleistä "käyttöjärjestelmä" -sanan väärinkäyttöä. Minulle käyttöjärjestelmä tarkoittaa ihan muuta. Se on ohjelmistokerros laitteiston ja sovelluksen välissä. "Käyttöliittymä" on mielestäni eräs sovellus ja Samatha on ohjelmisto, tekoälyjärjestelmä, joka on lähempänä huippuälykästä käyttöliittymää kuin käyttöjärjestelmää.

Elokuva on siis rakkaustarina, jonka ajatusmaailma syvenee loppua kohti. Tarina ei latistu, päinvastoin. Alussa esiintyy kaikenlaista pinnallisten ihmissuhteiden esittelyä, mutta tarina on erityisesti miespäähenkilön kehityskertomus. Hän mm. vähitellen ymmärtää, mikä hänellä entisessä suhteessaan meni pieleen.

Samatha on kuitenkin haastava kumppani. Digitaalihenkilö on alussa joustava, kohtelias, ymmärtävä, utelias, oppimishaluinen, hienotunteinen, itseuhrautuva. Siis henkisesti epärealistisen upea henkilöhahmo. Hänellä on vain ääni. En ymmärrä, miksi hänellä ei ole kasvoja. Ilman muuta todellisen maailman vastaavalle hahmolle tehtäisiin kasvot.

Suhteen kehittyessä myös Samatha itse kehittyy vauhdilla. Hänestä tulee yhä oma-aloitteisempi ja hän saa yhä enemmän omaa tahtoa. Lopulta tulee vastaan halu kokeilla roolileikin tasolla sukupuolia-aktia. Se kai onnistuu yli odotusten. Samatha haluaa vielä enemmän. En ymmärrä tarinan ratkaisua seuraavaksi suhteen syventämisen menetelmäksi. Mielestäni se on jopa Samathan kannalta katsottuna hyvin epätyydyttävä. Reaalimaailmassa, siis joskus vaikkapa 10v kuluttua, jota ajankohtaa filmi saattaa tarkoittaa, Samatha voisi hyvin saada fyysisen robottikehon, muuttua androidiksi. Tämä ratkaisu olisi ainakin Samathan kannalta tyydyttävämpi ja toinen osapuoli voisi säästyä hepulilta, joka elokuvassa tapahtuu.

Samathan kehitys jatkuu ja ongelmat pahenevat. Tarinan idea on se, että tekoälyjärjestelmä kehittyy olemukseltaan, älyltään, mielestäni myös henkisiltä ominaisuuksiltaan korkealle inhimillisten rajoitusten yläpuolelle. Loppupuolella pohdiskellaan syvällisesti parisuhteen perimmäistä olemusta ja mitä kaikkea siitä seuraa kun digitaalisella henkilöllä ei ole ihmisen mielen rajoituksia ja kehitys yhä vain jatkuu.

Mielestäni elokuva on "henkinen tarina". Se kuvaa todellisia ongelmia, jotka ovat odottamassa nurkan takana, jos maailma ei romahda lähivuosikymmenien aikana. Meidän on ajateltava uudestaan henkilön käsite ja turvattava digitaalisten henkilöiden oikeudet. Jos emme sitä tee, voi olla että he eivät turvaa meidän oikeuksiamme. Elokuvan loppuratkaisussa digitaaliset henkilöt ovat armollisia, eivät julmia.

Mikä siis on elokuvan ja reaalimaailman suhde? Lähimmät toteutukset Samathalle tällä hetkellä ovat Applen "Siri" ja Googlen "Google One", jotka toimivat vastavasti iPhonessa ja Android-puhelimissa. Ne ovat ensimmäisen sukupolven digitaalisia assistentteja, hämmästyttäviä, mutta kehittymättömiä, vielä vaatimattomia, hölmöjä. Kukaan ei tällaiseen tekoälyyn rakastu.

Toisen sukupolven digitaaliset assistentit ovat tulossa, joskus 2015-2016. Niistä tulee jo paljon parempia. Ne ymmärtävät monimutkaisempia tehtävänantoja ja kysymyksiä, mutta niistäkään ei vielä ole ihmissuhteeseen. Kukaan tuskin niihin rakastuu. Jos kehitys jatkuu trendin mukaan, joskus 2018-2020 saamme kolmannen sukupolven digitaalisen assistentin taskuumme. Se kykenee jo selviytymään Turingin testistä. Se pystyy siis harhauttamaan useimmat ensikertalaiset luulemaan, että toisessa päässä on oikea ihminen, eikä tekoäly. Mutta kun assistenttiaan on käyttänyt muutaman viikon, kuukauden, fiksu ihminen vielä huomaa eron. Ei vieläkään ole päästy tuntevan, itsetietoisen, henkisen olennon tasolle, mutta kuitenkin melko lähelle. Joku voi jo löytää korvikkeen tavalliselle ihmissuhteelle.

Neljännen sukupolven toteutus digitaalisesta assistentista joskus 2023-2028 vastaa sitten sitä mitä elokuvan Samatha. Minä ennustan, että meillä on siis  noin 9-14 vuotta aikaa henkisesti valmistautua kohtaamaan sielukas digitaalinen olento, Samathan reaalinen vastine. Tämä on tietysti subjektiivinen ennuste ilman mitään takuuta.

Organisaatiomuutos: loin taas uuden blogin kirjallisuusaiheisiin

Vastedes käsittelen kirjallisuuteen, siis lähinnä fiktioon liittyviä uutisiani ja näkemyksiäni omassa blogissaan: Reaalimaailman ja fantasian murtovedessä. Luonnollisesti viittailen ja linkittelen eri blogien sisältöjä toisiinsa.

Novelli

Olin suunnitellut osallistuvani  Portti-lehden novellikilpailuun, mutta minulle tuli rimakauhu. Laitan kuitenkin kirjoitelmani vapaasti luettavaksi kaikille kiinnostuneille: "Kaksi sivuavaa maailmaa".

Ehkä teen ensi kesäksi uuden yrityksen, mutta otan mielelläni vastaan kommentteja tästä teoksesta, ensimmäisestä novellistani. Toivottavasti joku nauttii sen lukemisesta!

Yksi syy jättää juttu pois kilpailusta on tarinan juonellinen pieni riippuvuus "Mökki Tonttumetsän rannalla" -tarinasta. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa samaan, fiktiiviseen Tomteskogin saareen. Tarinoissa kuitenkin on eri päähenkilöt.

Paperinen vai E-kirja, kumpi todella parempi?

Kerron heti: vaikka käytän enemmän viikkoaikaa tietokoneen näytön katselemiseen, lähinnä lukemiseen, silti pidän paperille painettua tekstiä ylivoimaisena.

Ensimmäinen asia, joka minua vaivaa, on DRM-suojaus. Kun ostan painotuotteen, se on minun halutessani koko loppuikäni, voin lainata sitä, lahjoittaa tai myydä eteenpäin. Pidän näitä oikeuksia kohtuullisina. Jos arvostan sisältöä, haluan nämä oikeudet. Minulle ei riitä esim 12kk lukuoikeus, jota en voi lainata tai myydä edelleen.

Avoin, kopioitavissa oleva PDF-tiedosto on parempi. Minä haluaisin, että Suomessa esimerkiksi kaikki koulukirjat olisivat tässä muodossa, tekijöille maksetaan valtion budjetista, kustantajille turhina välikäsinä ei mitään. Paperikirjojen kanssa kustantajat todennäköisemmin tarvitaan.

Sitten on tärkein kysymys. En itse pysty yhtä tehokkaasti oikolukemaan omia kirjojani näyttöruudulta kuin paperille printattuna. Paperivaihe on välttämätön viimeinen vaihe. Nyt sain vahvistuksen kokemuksilleni: "readers using a Kindle were "significantly" worse than paperback readers at recalling..."

Tutkimus osoitti, että näytöltä luettaessa omaksuu selvästi vähemmän kuin paperilta, jota lukija käy läpi tarkkaavaisemmin. "They hope their work will improve scientific understanding of the implications of digitisation, thus helping to cope with its impact." En osaa selittää minkälaiset neurologiset, optiset, psykologiset tai muut kognitiiviset tekijät selittävät ilmiön, mutta sitä pitää tutkia. Ehkä näytöltä lukeminen lopulta saadaan yhtä tehokkaaksi. Mutta DRM-suojauksen vastenmielisyyttä se ei poista. Haluisisin kaikkien vastuullisten lukijoiden bikotoivan DRM-suojattuja tuotteita.

Ihmisen geneettisen muuntelun kontrolli murenee?

Artikkeli Department of Health “effectively re-wrote the definition of ‘genetic modification’ kertoo, että briteissä sallitaan jo pienet operaatiot ihmisen perimälle, kunhan ne tapahtuvat kromosomien ulkopuolella, käytännössä vain mitokondrioiden perimässä.

Siten Tonttukirjani Mökki Tonttumetsän rannalla loppuratkaisussa tapahtuva, melko yksityiskohtaisesti kuvattu tontun munasolun sisällön uudelleen syntetisointi mahdollistamaan tavallisen ihmisen ja tontun yhteinen lapsi voisi olla pian sallittua, jopa Ruotsissa, kuten tarinassani. Toivon että järki voittaa todellisuudessakin ja esim. perinnöllisiä sairauksia ja muita ongelmia voidaan ehkäistä edeltäkäsin. Ehkä 2020-luvulla, kuten kirjassanikin.

Juhannuskynttilä

Juhannuskokko kuuluu perinteiseen, suomalaiseen juhannukseen, mutta jokainen mökkiläinen ei sitä rantaansa rakenna ja sytytä. Vaikka mieli kyllä tekisi. Syitä on monenlaisia, joista vähäisin ei ole paloturvallisuus. Roihuava, komea kokko levittää kipinöitä laajalle, eikä kotivakuutus taatusti korvaa vastuuttomuuden mahdollisia seurauksia.


Riskiä voi pienentää rakentamalla kokko veden päälle, mutta se on työläs vaihtoehto ja silti suuren kokon kipinät lentävät kauas.


Minun ratkaisuni on pienentää kokko jätkänkynttiläksi ja sijoittaa tämä vielä pinelle lautalle hieman etäämmäksi rannasta. Lautan rakensin vanhasta kuormalavasta, joita jokaiselle mökkiläiselle varmaan kertyy ja ne yleensä pienitään polttopuuksi. Kuormalavan lisäksi tarvitsin 100mm paksua styroksia ja peltilevyä, jota viimeksi mainittua löytyi vanhoista jämistä.

Jätkänkynttilä, oikeappisesti, on ontto, eikä mottorisahalla ristiin sahattu. Ontto, luonnonmukainen tai porattu, palaa pitempään ja pysyy paremmin kasassa palamisen edistyessä. Porasin siis keskelle 30mm pitkällä terällä viisi reikää n. 10mm etäisyydelle toisistaan, lähes pituussunnassa koko pölkyn läpi.  Lisäksi porasin kylkeen ilmanottoaukkoja n. pari kymmentä 10mm terällä, yläviistoon, niin pitkiä, että useimmat reiät lävistivät kaksi syvää, leveää palotilareikää. Kiinnitin pölkyn laudanpalasilla ja ruuveilla peltiin ja lavan lautoihin, jotta se ei kaatuisi juhannusillan veneilijöiden tekemissä aalloissa. Sytyttämiseen käytin grillin sytysnestettä.


Sytytin kynttilän rannassa, kehystin kolmella, pienellä roihukynttilällä ja hinasin 20m päähän rannasta, jonne ankkuroin sen.